Hän nauroi.
"Ah ei, sitä hän ei tee koskaan; hän ei koskaan valehtele, ja luulenpa, että hän on jäänyt tänään kaupunkiin minun tähteni, että minä tänä iltana saisin olla teidän kanssanne kahden kesken ja hankkisin itselleni huvituksen. Hän on oikullinen, eikä näe mitään, miesparka."
Hän naurahti taas äänekkäämmin ja teeskennellen.
Aleksander Dmitrijevitshin käytöstapa oli minulle käsittämätön. Uskoin kuitenkin Ljudmilan sanoja enkä sen enempää puhunut siitä.
"Kuka tiesi?", päätin itsekseni, "vaikkapa hänellä olisikin ollut kaupungissa tehtäviä, mutta ehkä Ljudmilakin on oikeassa; mahdoton on tunkeutua ihmissieluun ja sen salaisuuksia tutkia."
Saadakseni aikamme kulumaan, pyysin Ljudmilan pelaamaan kanssani "tammea." Hän suostui, ja me istuimme sohvaan. Hänen valkoinen kätensä kosketteli kättäni, hänen napeloita siirtäessään. Polvemme viistäytyivät. Levotonna hän yhä vääntelihe paikallansa. Hänen poskillansa puna yhä kirkkaammin hohti ja kosteilla silmillään hän minua yhä tarkasteli.
Jo kävi kello yhtätoista. Nyt voi varmuudella otaksua, ettei Aleksander Dmitrijevitsh enää palaisi. Kauhistumistani kauhistuin, kun täytyi siinä hänen kanssaan kahden olla, mutta en voinut myöskään mennä tieheni. Ei ollut enää minulla valtaa itseni yli, vaan kiihoituin vaan kiihoittumistani.
"Mitä te siinä teette?… Pettäjä!.. huudahti Ljudmila, kun leikilläni otin häneltä napelon.
"En minä…"
"Antakaa se heti takaisin!"