Heidän joukossaan minäkin olin. Muutoin olin jo ennen muinoin usein tavannut Vasilij Nikolajevitshin erään tilanomistajan, meidän yhteisen naapurimme luona, ja olinhan sentähden ystävällisemmällä kannalla hänen kanssaan, kuin muut.
Eniten pidimme hänen totisesta ja totuudenmukaisesta katsantokannastaan kaikissa elämän ja omantunnon tärkeimissä kysymyksissä; me luotimme häneen ja seurasimme häntä. Varsinkin tämä hänen luonteensa ominaisuus, jota aniharvoin meissä tavataan, saattoi minut ihailemaan häntä. Hän ei pelännyt kosketella kysymyksiä, joita muutoin vaieten on tapa seurata, hän ajatteli paljon, ja seurasi tarkkuudella meidän yhteiskunnallisia tapahtumia, sekä muodosti itselleen oman jyrkän ja aina selvän mielipiteen asioista. Jotkut henkilöt pilkalla nimittivät häntä filosoofiksi ja saarnaajaksi, mutta nämät nimitykset eivät saaneet kannatusta eikä niitä käytetty meidän kesken; jos niitä taas käytettiin, kuului niissä enemän kunnioitusta ja myötätuntoisuutta kuin pilkkaa ja purevaa ivaa häntä kohtaan.
Vasilij puuttui usein lausuntoihin joita ei olisi sallittu toisen langettaa, mutta hän ei ollut ylipään toisten kaltainen, ja sehän seikka oli ehkä syynä, minkätähden hän sai puhua toisin kuin muut.
Eräänä lauantaina oli meitä kokoontunut hänen luokseen lähes kaksikymmentä henkeä; seuraan kuului ylioppilaita ja sellaisia, jotka jo olivat päättäneet opintonsa. Näitä viimemainittuja oli muutamia nuoria lääkärejä ja muuan nuori kirjallisuuden professori.
Me joimme teetä sitroonan ja korppujen kanssa, juttelimme ja poltimme sekä pohdimme tietysti monta eri asiaa. Tuntui kuumalta ja tukehduttavalta tupakansavussa hänen suuressa huoneessaan. Aljoshka, punainen paita yllä ja esiliina edessä, hiki pyöreillä kasvoillaan, tarjosi ahkerasti ja väsymättä teetä suurella tarjottimellansa.
Kaikki tunsivat täällä olevansa hyvällä mielellä ja vapaina, hilpeä mieliala antoi myös täällä kertaa seuralle erityisen lämpönsä ja kummallisen viehätyksensä.
Minä istuin nurkassa sohvalla, aukasin ylioppilastakkini napit ja kuuntelin keskustelua, siihen sekaantumatta; väittely näkyi vilkastumistaan vilkastuvan. Professorin ja toveriensa, lääkärien, kiihoittamana, joitten kanssa Vasilij Nikolajevitsh oli käynyt kymnaasiota, innostui hän, ja niin muodoin tuli keskustelun aineeksi kysymys, jota kaikki harrastivat.
— "Kuinka, eikö ole totta?" huudahti Vasilij Nikolajevitsh korottaen ääntänsä, nousten tuoliltaan ja kääntyen ystäväänsä, nuorta lääkäriä Forbunoffia kohden. "Eikö ole totta? Mikä tauti on nyt meidän yhteiskunnassamme yleisimpänä ja vaarallisimpana, ell'ei juuri aistillisuus?"
Sitten hän hillitsi ääntänsä ja jatkoi, samalla lämmöllä lausuen joka sanansa. Minä tiesin, että hän nyt ei taukoaisi puhumasta, ennenkuin hän tässä esitetyistä kysymyksistä olisi sanonut kaikki, mitä hän niistä ajatteli.
— "Aistillisuus", jatkoi hän, "on kauhea pahe meidän sukupolvessamme, mutta tämä seikka ei ole meille vielä tullut tarpeen selväksi. Minä käsitän tätä sanaa sen laveimmassa merkityksessä. Kaikkia meitä, ilman poikkeuksetta vaivaa tämä tauti, niin naimattomia kuin naineita, nuoria ja vanhoja. Emmekö me alinomaa kärsi siitä ja vieläpä kiusaamme itseämme sillä? Minä, te, jokainen meistä? Emmekö me kaikki tiedä, mitä hirveän kauheita hetkiä meidän täytyy kokea tämän sisällisen, usein voittamattonaan taistelun takia ja tämän meitä vallitsevan herruuden tähden. Vaan toiset eivät huomaa näitä synkkiä puolia, jotka aina pysyvät piilossa, mutta jos ne tulisivat valoon ja ihmisten silmät vihdoinkin avautuisivat näkemään tuota likaa omissa ja toisten sydämissä, niin he kauhistuisivat. Minä luulen, että he eivät tuntisi itseänsä eikä toisia. Mutta me kätkemme huolellisesti itseltämme ja kanssaihmisiltämme tautimme, paheemme ja himomme niinkuin pelkäisimme kajota niihin, kahlata tuossa loassa, ett'emme vaan siihen hukkuisi ja tukehtuisi siinä. Ja aistillisuus on meidän kaikesta kauhein tautimme, ei ainoastaan siitä syystä, että se vetää mukanaan toisia hirveitä tautia ja kuolettaa ruumiin, vaan myöskin sentähden, että se vaikuttaa meidän sieluumme. Se tahrii meidän huomaamattamme, sielumme ja tekee tehtävänsä varmasti ja hirmuisesti. Me olemme niin pilatut ja aina lapsuudestamme saakka niin turmeltuneet, että me heikkoutemme tähden emme tahdo ottaa niitä huomioon, me annamme vallan taudillemme ja olemme siihen niin tottuneet, että muutamissa tapauksissa emme voi ajatella voivamme olla rauhallisina; selvinä ja ilman tuota aistillisuutta, niinkuin juomari ei voi ajatella voivansa olla ilman viinaa. Ei kauan sitten, tunnusti eräs toverini minulle, ett'ei hän voinut katsella naista, tuntematta halua häneen. Kadulla hän ei anna yhdenkään naisen mennä ohitse tarkkaan katsomatta häneen. Mitä te sanotte siitä, hyvät herrat, eikö se ole kauheata?"