Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Hän häpesi usein, ja monesti tuntui siltä kuin hänestä se, mitä oli puhunut, olisi ollut liian pitkää; myöskin nyt huomasin hänen katseissaan samallaisen kainouden.
— "Minä luulen todellakin niin", lisäsi hän kainona, "mutta minä vähän kiivastuin, ja se ei käy päinsä. Suokaa anteeksi!"
Hän siveli valkoisella, hiukan talleroisella kädellään korkeata, hiestynyttä otsaansa ja antoi sitten sormensa solua tiheään, valkoiseen tukkaansa! Sitten hän hymyili meille rakastettuun tapaansa.
— "Kaikki tämä on selvää totuutta", huudahti vakaumuksella muudan nuori ylioppilas, joka istui minun vieressäni.
— "Mikä niin?" kysyi Vasilij Nikolajevitsh'
— "Kaikki, mitä te olette sanonut".
— "Niin juuri", vakuutti toinen.
— "Minä myönnän, että niin on", selitti nuori professori, joka vasta hiljan oli alkanut käydä seurassamme ja joka oli hyvin kuiva, ahdasmielinen henkilö. "Kuitenkaan ei siihen määrään, kuin Vasilij Nikolajevitsh sanoo, totta kyllä, että suhteettomasti kehittyvä aistillisuus vaikuttaa tosiaankin monessa tapauksessa… turmiollisesti, mutta minun mielestäni ei se ole pidettävä meidän kaikkien onnettomuuksiemme syynä; vaan syntyvät nämä päinvastoin meidän kasvatuksestamme, yhteiskunnan…"
"Oh niin". keskeytti Vasilij Nikolajevitsh rauhallisena, "sitä ei saa jättää huomioon ottamatta, tämä aistillisuus syntyy todellakin osaksi meidän kasvatuksestamme ja meidän olosuhteistamme, mutta jos kerran tämä pahe saa jalansijaa esimerkiksi minussa tahi teissä, niin meidän täytyy taistella sitä vastaan, eikä heikkoudessa alistua sen alle, ei tunnustaa sen valtaa ylitsemme, niinkuin minun toverini tekee, joka ei sano voivansa katsoa naiseen tuntematta samalla likaisia ajatuksia. Siinäpä juuri tuo kuilu, lika, hengellinen kuolema, että itsessämme tunnustamme paheen oikeudellisuuden. Jumalani, kuinka selvästi näen mielessäni erään onnettoman toverini; minä tunsin hänet ainoastaan kaksi kuukautta; hän kuoli minun silmäin! edessä. Hänen elämäkertansa on paras kuvaus sanoilleni. Hänen elämänsä on opettavainen ja samalla liikuttava esimerkki ".
Vasilij Nikolajevitsh vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Surumielisyyden ilme kuvastui hänen ruskeissa silmissään, hänen ajatuksensa näkyi liitelevän surullisessa menneisyydessä.