"Mikä tapaus tuo on?" kysyi eräs ylioppilaista. "Ettekö tahtoisi kertoa sitä meille?"
"Minä ajattelin ylioppilasta", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, "joka kuoli keuhkotautiin. Ei, hän ei kuollut oikeastaan keuhkotautiin, vaan luullakseni juuri tuohon aistillisuuteen, josta minä äsken puhuin. Sellaista tautia, terapiian oppikirjan mukaan, ei löydy monien muiden tautien rinnalla, semmoista kuin keuhkotauti, hökä, diabetes ja hermotaudit, ja kuitenkin moni näistä saavat alkunsa aistillisuudesta. Anna anteeksi, Gorbunoff", sanoi hän kääntyen ystävänsä, mustankiharaisen lääkärin puoleen, joka istui hänen vieressään, nojaten käteensä kaunista päätänsä, "minä saarnaan tässä niin itsetietoisena teille kaikille, sinulle ja Vasiljeff'ille ja Behmille, mutta minä toivon kuitenkin, että te suotte minulle anteeksi."
"Niin, niin, kyllä me suomme", huudahti hymyillen Vasiljeff, joka istui pöydän toisessa päässä.
Lääkäri ei sanonut mitään, veti taskustaan esiin kotelon ja otti siitä pienen sikaarin.
"No, kerrohan sitten meille tuon ylioppilaan elämäkerta", sanoi hän heti senjälkeen ja astui vitkalleen lähelle lamppua sytyttääksensä sikaarinsa. "Sinä olet jo kerran tätä ennen puhunut minun kanssani hänestä — se on hauska kertomus."
"Minä tapasin hänet toverini luona, jonka kanssa he olivat asuintoverit", alkoi Vasilij Nikolajevitsh. "Hän seisoi jo silloin toinen jalka haudassa. Hän oli laiha, kalpea, hänellä oli keuhkotautisen sisäänpainunut rinta ja suuret siniset silmät, ja hän teki heti tuttavuutemme ensi päivinä minuun hyvin voimallisen, jos kohta sekavan vaikutuksen, — minä tunsin vastustamatonta myötätuntoisuutta häneen ja samalla minun tuli häntä kovin sääli — ja tätä vaikutusta minä en unhoita koskaan".
"Nopeasti riutui hän jo silloin. Ei ollut enään toivoa pelastaa häntä. Synkkänä hän kulki mietteissään, äänetönnä edes ja takaisin huoneessa ja odotteli rauhallisena kuolemaa. Mutta minä muistan vieläkin, kuinka hän viime päivät, ennen kuolemaansa, iltapuhteessa aina ollen erittäin hermostunut, puhui lakkaamatta. Hän oli kiihkoinen ja lämmin ja minä vaan surkuttelin häntä… niin, sen minä teen vieläkin."
"Minä rakastin häntä kuin omaa veljeäni, me juttelimme usein monta tuntia ja olimme useimmiten samaa mieltä kaikista kysymyksistä. Hän kertoi minulle koko elämäkertansa; hän kuvasi tarkoin minulle ne kärsimykset, joita hän oli kärsinyt, elämänsuhteensa ja omantuntonsa taistelussa; myöskin minä uskoin hänelle rehellisesti salaisimmat ajatukseni. Hän jätti jälkeensä minulle päiväkirjan; jonka hän ensin luki minulle julki. Siinä oli lyhyt, hänen oma kirjoittamansa kertomus, ja tämä kuvaa paraiten hänen luonnettansa".
"Luenko teille tuon kertomuksen? Mahtaako teidän tulla ikävä?" kysyi
Vasilij Nikolajevitsh, kääntyen meidän puoleemme.
"Ei, ei," vastasimme me yhteen ääneen. "Lukekaa se meille, me pyydämme teitä".