Vasilij Nikolajevitsh meni kirjoituspöytänsä luo ja veti laatikosta vanhan kuluneen, sinisen kirjoitusvihon; istui pöytänsä ääreen ja valmistautui lukemaan.

"Näettekö?" alkoi hän jälleen, avaten kirjasen ja vetäen sen lähemmäksi likinäköisiä silmiään, "tämän on huonosti kirjoittanut henkilö, jolla ei ollut mitään harjoitusta, mutta se on kuitenkin vilpitön, ja sentähden minä annan 'siniselle päiväkirjalle' arvonsa. Vilpittömyys kiihoittaa miettimään, tulkoon se sitten mistä hyvänsä, ja herättää sielun voimat. Minä toivon, ettei se ikävystytä teitä", lisäsi Vasilij Nikolajevitsh ja rupesi lukemaan.

I

Asuin siihen aikaan, niinkuin monet muut ylioppilaat, yksin Moskovassa, kalustetussa huoneessa, kävin yliopistossa, kuuntelin luentoja, kohtasin tovereitani, kävin myöskin usein teaatterissa… sanalla sanoen, elin kuin ylioppilas, Mutta kuitenkin minä tunsin olevani hehkuva ja surunvoittoinen mieleltäni. Ei mikään minua huvittanut enkä minä välittänyt mistään, minä vietin päiväni, niinkuin toisetkin… yksitoikkoisesti ja välinpitämättömästi.

Minä en käsittänyt, mikä minulle silloin tapahtui. Vaikuttiko minuun alinomainen työskenteleminen istuessa tai oliko siihen syynä kaupunginelämä maalla-olon jälkeen, jossa oli vapaampaa ja enemmän liikettä, tai yksinäisyyskö, mikä lienee ollutkaan, en voi sitä selittää, mutta minä tunsin, että olin niin heikontunut sekä ruumiillisesti että siveellisesti ja henkisesti, että minusta usein oli kuin minä olisin voinut tehdä minkä rikoksen hyvänsä. Minä muistan vielä hyvin, kuinka minä tultuani kotia yliopistosta, otin kirjan käteeni ja luin sitä ymmärtämättäni siitä sanaakaan; kaikki pyöri silmäini edessä, kirjaimet juoksivat yhteen muodostaen keltaisia pilkkuja, minä rupesin haukottelemaan ja minun tuli uni. Silloin heittäydyin vuoteelleni, mutta uni poistui, minun pääni oli raskas, minä olin voimaton raukea; kun päivällinen asetettiin eteeni, puuttui minulta ruokahalu kokonaan, enkä minä syönyt mitään. Minä lähdin ulos kadulle poistaakseni tuon mielialani ja saadakseni vereni kulkemaan säännöllisemmin ruumiissani. Mutta ei täälläkään parantunut. Minä kävelin pitkin katuja, joilla liike oli vilkkain, katselin kauniita naisia, minun mielikuvitukseni kiihtyi, ja kaikenlaiset himoiset ajatukset valloittivat minut. Minulla ei ollut voimia vapautua noista likaisista ajatuksista, jotka siihen aikaan varsin usein tulivat mieleeni. Enkä näissä missään löytänyt itseltäni turvapaikkaa.

Minä olin sairas ruumiin ja sielun puolesta. Minä käsitin, että elämä kaupungissa viime vuosina, ensin kymnaasissa ja sitten yliopistossa, tarpeellisen ilman ja liikkeen puutteessa, jolloin sielu teki hyödytöntä työtä, ja jolloin tupakoittiin, käytiin teaatterissa, juotiin viiniä tahi viinaa, alinomaa kaikellaisten naisten kiihoittamana, naisten, joita minä jo silloin tunsin, mutta aina pelkäsin kuin tulta ja väistyin niin paljon kuin mahdollista… että tämä elämä turmelisi kokonaan minun mielialani.

Useimmat meistä — sekä ne, jotka jo ovat päättäneet opintonsa, että ne, jotka vielä lukevat — saavat kokea samallaisia kiusauksia ja tunnelmia, jotka rajoittuvat tylsämielisyyteen, vieläpä hulluuteenkin, niin että niinä moniaina hetkinä kyllästyneenä elämään tahtoisin ampua itseni, koko maailma kun näyttää niin ikävältä, vastenmieliseltä, ja kun ei mihinkään voi ryhtyä, ei edes ajatella mitään…. Minun silloinen mielialani ei ollut siis, luullakseni, kenellekään outo, vaan päinvastoin kaikille tuttu.

Kun minä eräänä päivänä väsyneenä, ilman mitään ajatusta, verkalleen vetelehdin kotia kohti, tapasin minä kadulla Aleksander Dmitrijevitshin, isäni ja koko perheemme vanhan ystävän.

Minä iloitsin suuresti tavatessani tätä rakasta, vanhaa ystävää, ja kun hän pyysi minua poikkeamaan hänen luoksensa hotelliin, jossa hän asui seurasin minä häntä mielelläni. Minä sain kuulla, että Aleksander Dmitrijevitsh oli tullut Moskovaan ainoastaan joksikuksi päiväksi ostaakseen ja tehdäkseen joitakuita kauppoja, ja että hän jo seuraavana päivänä aikoi palata kotia kartanoonsa.

Minä viivyin jokseenkin kauvan hänen luonansa ja puhuin yhdestä ja toisesta. Mehän emme olleetkaan tavanneet toisiamme pitkään aikaan ja meillä oli siis paljon juteltavaa. Ensin hän kyseli minulta toimistani ja aiheistani, kaikista minun omaisistani ja kuinka me jaksamme: sitten tein minä vuorostani hänelle kysymyksiä, ja hän kertoi minulle itsestään ja perheestään. Kummastuneena sain minä kuulla muun muassa, että hänellä jo oli kolme lasta.