Ennenkuin myöhään illalla keventynein sydämmin jätin Aleksander
Dmitrijevitshin, valitin minä taaskin hänelle mielialaani.
"Sinähän voisit parantaa minut", sanoin hänelle puoleksi leikkiä laskien, "sinä olet itse niin terve ja onnellinen — mitä minun on tekeminen?"
"Niin, ystäväni, tämä ei käy päinsä", vastasi Aleksander Dmitrijevitsh osaaottavaisena, "sinun täytyy ylentää itsesi, sinä antaudut luultavasti liian paljon heikkoutesi valtaan; sitä vastaan kuitenkaan ei ole mitään keinoa, meidän kasvatuksessamme ja meidän elämänehdoissamme on — totta kyllä — hyvin paljon pahaa, mutta siltä ei saa heti ampua itseänsä. Täytyy olla mies, ystäväni! Ikävä, kun mies antaa virran noin viedä itseänsä. Tiedätkö mitä, seuraa minua maatilalleni; se ei ole kaukana täältä; ylihuomenna me olemme perillä, siellä sinä voit virkistyä juosten ulkona metsissä ja kiiveten vuorilla; se tekee sinulle hyvää, siellä saat myöskin metsästää. Minulla on hyvä metsästyskoira, vaikka en itse metsästä. Sinä kai olet metsästäjä?"
Ehdotus miellytti minua, ja minä suostuin. Elää maalla, käydä metsästämässä ja sillä tavoin koota voimia, sehän oli parasta, mitä olisin voinut tehdä. Minä olin jo päättänyt lähteä kotia, mutta meidän maatilamme oli liian kaukana Moskovasta. Tämä oli sitävastoin paljon mukavampaa.
Minä lupasin tulla Aleksander Dmitrijevitshin kanssa jo seuraavana päivänä, viikoksi.
"Sepä mainiota", huudahti hän riemastuneena, "sitten tulet tuntemaan myöskin vaimoni; hänelle ja lapsilleni sinun tulosi tuottaa suurta iloa. Minulla on tytär… Tanja…. hän on hurmaava… no, näethän sinä hänet itse".
II.
Minä olen tuntenut Aleksander Dmitrijevitshin yhtä kauvan kuin itsenikin. Hänen nimensä on yhteydessä monen muiston kanssa minun lapsuudenajaltani ja herättää mielessäni paljon rakkaita ja miellyttäviä asioita kaukaisesta menneisyydestä. Aleksander Dmitrijevitsh oli minun nuorempani siskojeni risti-isä, Aleksander Dmitrijevitsh kävi yhdessä isäni kanssa metsästämässä ja lähetti meille jouluksi suuria lahjoja. Kerran hän lahjoitti minun äidilleni suuren mustan hevosen, jonka toinen silmä oli valkoinen.
Jotakin suloista ja ihanaa on mielestäni hänen nimessään. Hänellä oli tapana käydä luonamme joka vuosi, lapsia hänellä ei ollut, ja hänen vaimoansa me emme tunteneet. Vaimo asui jossakin kaukana etelässä, eikä hän koskaan hänestä meille puhunut. Me tiesimme ainoastaan, että hänen vaimonsa oli aina sairas.
Kerran Aleksander Dmitrijevitsh tuli luoksemme suruissaan. Me kummastuimme siitä suuresti. Hänhän oli ennen aina ollut vallan toisellainen, oli iloinnut ja leikkinyt kanssamme. Hän kertoi meille, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että hän nyt oli aivan yksin maailmassa. Vielä nyt minä tarkoin muistan kaiken tämän. Me itkimme silloin hiljaa lastenkamarissamme hänen tähtensä, sillä me surkuttelimme häntä.