"Hän on ollut makuuhuoneessaan ja tulee nyt lastenhuoneen kautta, siellä ensin katsottuaan, että kaikki on kunnossa."
Sydämmeni aaltoili. Olin valmis sulkemaan hänet syliin ja kohoutuin vielä enemmän. Hirveä kiihoitus sai veren kiehumaan suonissani.
Mutta silloin tapahtui jotain aavistamatonta. Hiipien tuli joku ruokahuoneen kautta suoraan minua kohden; kuului niinkuin pienet avonaiset jalat olisivat hissutelleet lattialla.
Ensi silmänräpäyksessä en voinut päästä selville siitä, mitä näin; luulin jo tulevani mielipuoleksi.
Aleksander Dmitrijevitshin huoneesen astui avojaloin pieni olento, käsivarret ja kaula paljaina. Kuun valaisemalle paikalle se seisahtui, arasti katsoen ympärillensä huoneessa. Tarkemmin sitä katsottuani, tunsin sen; se oli Tanja. Hänen mustat silmänsä loistivat kuutamossa ja olivat auki selällään; tukkansa oli hajallaan. Vielä kerran katsahti hän hämillään ja peloissaan ympärillensä.
"Isä kulta, kulta isä", kuului hänen äänensä, rauhallisena, mutta selvänä… "Hän on poissa", lisäsi hän sitten surullisesti, hymyillen kauhistuneena.
Tuota hymyä en unhoita koskaan… Vielä hetkisen seisoi hän siinä, sitten hän juosta hissutteli paljailla pikku jaloillaan huoneesta.
Ensin en käsittänyt tuosta mitään; se oli jotain käsittämätöntä.
"Mitä tämä on?" kysyin itseltäni. "Olisikohan tuo ollut pelkkää mielenkuvitusta? … Tanja?… Isä kulta, kulta isä!… Niin, se oli hän. Mutta kuinka olisi hän tullut tänne yksin keskellä yötä?… Kuutamo yössä?… Käyneekö hän unissaan?…"
Muuta selitystä ei ollut.