Ymmärtämättäni oikein mitä tein, menin huoneeseni, riisuin siellä kiireesti ja heittäydyin vuoteelleni. Tahallani sammutin kynttilän ja jätin Aleksander Dmitrijevitshin työhuoneen oven selälleen.
Kuun valo tunkeutui ikkunasta huoneesen. Minä makasin silmät auki polttaen paperossin toisensa perään. Olin kuumeessa.
"Nythän kaikki on yhdentekevää, on jo myöhäistä…" tämä ajatus ei jättänyt minua. "Hän tulee kohta, hän tulee kohta! … ah, joudu, joudu."
Viereisessä huoneessa kuun valo muodosti lattialle ja huonekaluille kaksi valkoista pilkkua, joissa leveänä ja mustana akkunapuite kuvastui.
Minä katsahdin tuohon salaperäisesti valaistuun huoneeseen. Aleksander Dmitrijevitshin kirjoituspöytä, sille asetettuine kynttiläjalkoineen ja koirineen pronssista, hänen nahalla peitetty nojatuolinsa ja hänen kirjakaappinsa, kaikki tuo saattoi käsittämättömän pelon minuun. Koko ruumistani värisytti. Päässäni sekaisin vierivät ajatukset toisensa perään.
"Hän tulee kohta… kohta… jouduhan… tule, tule… niin kyllä, olen häijy, irstas, mutta sille nyt en voi enää mitään… joudu, joudu… nyt on jo myöhäistä."
Kului puoli tuntia täynnä tuskallista ja jännittävää odotusta. En luullut ajasta tulevan koskaan loppua. Minä kuuntelin. Talossa oli hiljaa kuin haudassa.
"Heti ovi avataan ja hän tulee. Lapset ja Dunjashka nukkuvat kyllä raskaasti. Ulko-ovi on lukossa, eikä kukaan voi nähdä meitä…"
"Joudu, joudu… mutta tulehan…" kerroin taukoamatta, tuntien tuskallisen pistoksen sydämessäni.
Minä kohotin yläruumistani, nojautuen kyynäspäilleni; silloin kuulin lastenhuoneen oven hyvin hiljaa narisevan.