Mutta hän jäi kuitenkin istumaan paikallensa.
"Aleksander Dmitrijevitshia ei vaan kuulu tänä iltana kotia", sanoi hän valitellen.
Dunjashka pian katosi ruokahuoneesta, sammutettuaan Ljudmilan käskystä lamput käytävissä. Minä yhä vaan levottomana kävin edestakaisin, sillä tunsin, etten voinut olla rauhallisena.
Oi kurjuuttani! Kuinka kipeästi koskeakaan ja kuinka surkeata onkaan olla eläimenä, tuntea eläimellisen saavan valtoihinsa kaiken inhimillisen meissä, koko meidän olentomme, tuntea sen tappavan ja huumaavan meissä kaiken järkevän ja inhimillisen. Eikö millään tavoin voi sitä voittaa, karkoittaa, kukistaa? Sehän on surkeata ja masentavaa.
Talossa vallitsi hiljaisuus; levolle oli Dunjashkakin mennyt. Me vaan olimme kahden. Minä kuulin sydämmeni kovin lyövän. En tietänyt mikä olisi tapahtuva ja odotin.
"Tästähän kuitenkin täytyy tulla loppu", lohdutin mieltäni, ihaillen
Ljudmilan rintaa ja kaulaa. "Loppu tästä tulee tavalla tai toisella".
Hetkisen kuluttua Ljudmila Ivanovna nousi seisoallen. Hän oli nähtävästi odottanut juuri tätä hetkeä.
"Me tavataan vielä", kuiskasi hän äkkiä korvaani; "minä tulen; menkää vaan huoneesenne."
Hän kiiruhti pois ruokahuoneesta, ja heti sen jälkeen kuulin lastenhuoneen oven narisevan.
"Jumalani, kuinka syvälle olemme langenneet! Minä tulen…" kaikui vielä minun korvissani. Minä tunsin olevani niin kiihoittunut, kuin olisin valmistautunut hirveimpään rikokseen.