"Mitä nyt?" kysyi hän epävarmalla äänellä.
En tietänyt, mitä minun piti hänelle vastaaman.
"Menkää täältä, Jumalan tähden", sanoin hänelle äkkiä liikutettuna, niinkuin olisin puhunut vaan itsekseni, "minä lähden heti… Hän tuli työhuoneesen paitasillaan, seisahtui ja huudahti äkkiä 'kulta isä, isä kulta'… hän on poissa… oli kuin ilmestys… hän on pelastanut meidät… ymmärrättekö?… Mutta menkäähän pois täältä, minä pyydän teitä".
Ensin alussa hän ei ymmärtänyt mitään, hämmästyneenä vaan tuijotti minuun. Kuinka kurjalta ja inhoittavalta hän nyt minusta näyttäkään!
"Kuka tuli tänne? Mitä te puhutte?" kysyi hän minulta hiljaisella äänellä ja katsellen minua, niinkuin olisin ollut mielipuolena.
"Tanja, Tanja! Ettekö te vieläkään ymmärrä minua? Hän kävi unissa."
"Tanja?" kertoi hän.
Mutta minä huomasin, että hän vallan hyvin ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi äkkiä ja katosi työhuoneeseen.
"Odottakaa kaikella muotoa, älkää lähtekö", sanoi hän hetken kuluttua piilopaikastaan hiljaisella ja rukoilevalla äänellä. "Jumala tiesi, mitä Aleksander Dmitrijevitsh vielä taitaisi luulla… jättäkää matkanne ainakin huomisaamuksi. Minä rukoilen teitä, älkää nyt matkustako!"
Minä en ottanut huomiooni hänen sanojansa, pikaisesti vaan yhä pukeuduin. Pian hän vaikeni.