Mutta minä puolestani olen jo kasvatettu, olen täysi mies, eikä minun auta muu kuin taistella kovaa ja tuskallista taistelua itseäni vastaan…
* * * * *
"Tähän päättyy kertomus", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, katsellen yhä sinistä päiväkirjaa, joka minusta näytti vapisevan hänen kädessään. Minun ei ole ollut helppo lukea sitä, varsinkin tietäessäni, miten poika paran vastedes kävi.
"Hän kuoli, niinkuin jo kerroin, keuhkotautiin. Pian sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut tämän kertomuksen, heittäytyi hän auttamattomasti heikkoutensa valtaan. Silloin en vielä tuntenut häntä. Kuitenkin kuulin silloin tällöin kerrottavan, että hän eli hyvin irstaisesti, turmellen siten sekä ruumiinsa että sielunsa. Hän vietti koko aikansa kapakoissa ja kaupungin syrjäosissa olevissa taloissa, juoden ja seurustellen siellä kaikemmoisten naisten kanssa. Hän sai hyvin vaarallisen keuhkotaudin. Silloin hän selvisi jälleen. Siihen aikaan minä tutustuin häneen. Muistan vielä kuinka, kuin näin hänet viimeisen kerran vuoteellaan makaavan ja syvästi hengittävän, en voinut katsella häntä, vaan poistuin huoneesta. Viimeisiä sanoja, jotka kuulin hänen lausuvan, en unhoita koskaan. Hänen huulensa olivat kuivat, ja ainoastaan suurella vaivalla hän kuiskasi minulle:
"Näetkö, veliseni, minä en osannut hillitä itseäni, aistillisuuteni on saattanut minut perikatoon; minun olisi pitänyt taistella."
Sen jälkeen hän ei enää lausunut sanaakaan.
Usein olen päätellyt, että hän yhä eläisi ja taistelisi, jos vaan aikoinaan olisi löytänyt tuen. Mutta harva meistä se on joka sellaisen tuen löytää… näemmehän jokainen päivä ympärillämme ihmisten lankeavan… toinen vetää alinomaa mukaansa toisen… Mieltäni liikutti varsinkin tuo heikkouden ja ainaisen innostuksen yhteensovitus hänen luonteessaan sekä ne ankarat vaatimukset, jotka hän vaati itseltään, ja hänen tahtonsa tehdä oikein. Hän tiesi, että se oli hänen elämänsä korkein tehtävä, pyrkien alinomaa voittamaan tuon eläimellisen, joka saattoi hänelle ja meille kaikille saattaa tuskaa. Mutta onneton nääntyi taistelussa.
Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Kohta kävi keskustelu yleiseksi. Kello oli jo 12 yöllä, kun uninen Aljoshka sulki oven jälkeemme.
Parin päivän päästä poikkesin Vasilij Nikolajevitshin luo pyytämään häntä lainaamaan minulle sinisen päiväkirjan, saadakseni jäljennöksen kertomuksesta.