"Houkkio!" suhisi hän katsellen minua salamoitsevilla silmillään ja puristaen minulle nyrkkiä, "minä en luullut teidän olevan sellainen houkkio, niin tuhma, niin sivistymätön ja…"
Minä vedin kiireesti huoneeni oven kiinni ja salpasin sen…
* * * * *
Seuraavana aamuna palasi Aleksander Dmitrijevitsh kaupungista, ja samana päivänä illalla lähdin minä asemalle, huolimatta hänen pyynnöstään, että vielä jäisin hänen luoksensa.
Syyksi sanoin vaan ehdottomasti, täytyi olla seuraavana päivänä läsnä yliopistossa, seikka, jonka muka olin kokonaan unhoittanut.
Aleksander Dmitrijevitsh ei niinmuodoin huomannut mitään, jos kohta häntä ihmetyttikin äkkinäinen poislähtöni.
Siten estelyni kyllä kävi täydestä, mutta minä en voinut enää katsoa häntä suoraan silmiin.
Vähät minä enää Ljudmilan kanssa puhuin, mutta hän oli niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Jättäessäni hänelle hyvästi, huomasin katseessa, jonka hän loi minuun, ainoastaan närkästymistä ja kylmää halveksimista.
Minä palasin Moskovaan, josta olin lähtenyt hakemaan parannusta taudilleni… Mutta millaisena palasinkaan?… Silminnähtävästi ei tämä parannustapa ollut oikea tätä tautia varten. Hoidon täytyi alkaa toiseen tapaan, mutta kuinka?.. Toisentaakko nuorison elämäntavat ja kasvatuksen?… Niin on!