Mikäli kertomus edistyi, kasvoi yhä Baltasarin sanain vaikutus nuoreen juutalaiseen. Sen päättyessä Ben-Hurin tunne oli niin voimakas, ett'ei se sallinut mitään epäilystä. Sitä paitsi kertomus olikin niin täydellinen, ett'ei muuta saattanut toivoa kuin ehkä tarkempaa selitystä tämän ihmeellisen tapauksen seurauksista.
Tässä nyt tarvitaan meidänkin puoleltamme selitys, jota lukija luultavasti jo ennenkin lienee vaatinut; ainakaan sitä ei enää voida jättää tuonemmaksi. Kertomuksemme kehittyy sekä aikaan että toimintaan katsoen siten, että se sattuu yhteen Marian pojan esiytymisen kanssa, vaikka häntä olemme nähneet ainoastaan yhden kerran siitä asti, kun Baltasar läksi hänen luotansa Betlehemin luolasta, jossa hän makasi äitinsä sylissä. Tästälähin kertomuksemme loppuun asti tämä salaperäinen lapsi tulee henkilöksi, johon meidän täytyy kiintyä, ja tapausten virta joka juoksee hiljaa, vaan varmaan, vie meidät lähemmäksi häntä, kunnes viimein huomaamme hänet mieheksi, jota ilman maailma ei voi olla.
Sheikki Ilderimille ei Baltasarin kertomuksessa ollut mitään uutta. Hän oli kuullut sen kolmelta tietäjältä sellaisissa oloissa, jotka eivät antaneet mitään tilaa epäilykselle. Hän oli itse ottanut vakavasti osaa asiaan, sillä eipä suinkaan ollut vaaratonta helpottaa henkilöiden pakoa, jotka olivat vetäneet päällensä Herodes Ensimmäisen vihan. Nyt istui yksi niistä kolmesta uudestaan hänen pöydässänsä tervetulleena vieraana ja kunnioitettuna ystävänä. Sheikki Ilderim horjumattomasti uskoi kertomuksen, mutta sen syvintä ydintä hän ei voinut omistaa niin juurta myöten eikä yhtä kiihkoisella innolla kuin Ben-Hur. Hän oli arabialainen, jonka kiintymys tapauksen seurauksiin oli vain yleistä laatua. Mutta Ben-Hur oli israelilainen ja juutalainen, hän yksityisemmästä mieltymyksestä uskoi kertomuksen totuuden ja käsitti sen kokonaan juutalaiskannalta.
Muistakaamme, että Ben-Hur oli jo lapsena kuullut puhuttavan Messiaasta; kouluissa hän oli tutustunut kaikkeen mitä tiedettiin tästä olennosta, joka samalla oli valitun kansan toivon ja pelon ja erikoisen kunnian aihe; sankari-profeetat ensimmäisestä viimeiseen ennustivat häntä; hänen tuloansa olivat rabbinit aina selitelleet ja yhä vielä selittivät. Synagogissa, temppelissä, paasto- ja juhlapäivinä, julkisesti ja yksityisesti juutalaiset opettajat julistivat odotettua Messiasta, kunnes kaikki Abrahamin lapset maanpiirin etäisimmissäkin maissa olivat tottuneet siihen ajatukseen ja odottamalla odottivat lupauksen toteutumista.
Tästäpä helposti ymmärretään, että juutalaisilla oli monta eri käsitystä Messiaasta, mutta ne kuitenkin paraastansa koskivat yhtä ainoata kohtaa — milloin hän oli tuleva.
Mitään epäilystä ei ollut siitä, että hän tullessaan oli esiytyvä juutalaisten kuninkaana, heidän valtiollisena kuninkaanansa, heidän Caesarinaan. Israelin kautta hän oli valloittava maailman ja sitte Israelin hyödyksi ja eduksi hallitseva Jumalan nimessä. Fariseukset eli eriseuralaiset, separatistit — joiksi heitä valtiollisessa kielessä sanottiin — rakensivat temppelin esikartanoihin ja alttareille toiveista loistavan tuulentuvan, muhkeamman kuin Makedonian Aleksander oli koskaan osannut uneksia. Hänen tuulentupansa täytti vain maan, fariseusten sekä maan että taivaan, eli lyhyesti sanoen: Jumala kaikkivaltias oli tekevä itsensä heidän halpamaisten pyrintöjensä palvelijaksi, niin he kuvittelivat rohkeassa, taivasta tavoittelevassa itsekkäisyydessään.
Mutta palatkaamme Ben-Huriin. Kaksi asianhaaraa hänen elämässään oli pitänyt häntä verraten vapaana separatististen kansalaistensa rohkeasta käsityskannasta.
Ensinnäkin hänen isänsä suosi sadduseusten uskoa, jota yleensä on katsottava sen ajan vapaamielisyydeksi. Heillä oli monta vapaata mielipidettä ihmissielusta, he eivät uskoneet sen kuolemattomuutta eikä enkelejä j.n.e. Sitä vastoin he tarkkaan ja kirjaimen mukaan selittivät Mooseen lakia, mutta ylpeästi halveksivat rabbinien lisäyksiä niihin kirjoihin. He olivat eittämättä lahkokunta, mutta heidän uskontonsa oli pikemmin filosofiaa kuin uskonoppia; he eivät kieltäneet itseltänsä elämäniloa, ja he hyväksyivät monta pakanakansojen ihmeteltävää tapaa ja tuotetta. Valtioasioissa he tehokkaasti vastustivat separatisteja. Luonnon järjestyksen mukaan tuli odottaa, että tämä käsityskanta olisi isän perintönä jäänyt pojalle, ja, kuten edellä olemme nähneet, Ben-Hur olikin vähällä omistaa sen, vaan silloin tämä tapausten toinen yhteen sattumus vaikutti häneen pelastavasti.
Nuorukaiseen, jolla oli Ben-Hurin äly ja luonne, voi viisivuotinen oleskelu Roomassa vaikuttaa paljon. Muistakaamme, että se kaupunki oli silloin maailman kaikkien kansakuntien valtiollisena ja kaupallisena kokouspaikkana ja että sinne kokoutuivat sekä henkisen hienostuksen että hillittömän mässäämisen rakastajat. Forumin edessä olevan kultaisen patsaan ympärillä lainehtivat kaikki ihmiskunnan voimakkaimmat virtaukset. Vaikk'ei tapojen hienostus, sievistelty seuraelämä sekä päivän nerojen seuran houkuttelu ja rakennustaiteen ihmeet olisikaan vaikuttaneet mitään häneen, kuinka hän, Arriuksen poika, sentään olisi niin pitkän aikaa voinut viettää päivän toisensa perästä, komeasta Misenumin huvilasta keisarin vastaanottoihin saakka, tuntematta mitään vaikutusta kaikista kuninkaista, ruhtinaista, lähettiläistä, sotavangeista, valtuutetuista ja armon anojista, joita sinne kokoutui kaikista tunnetuista maista nöyrästi odottamaan kieltoa tai myöntymistä, josta heidän kohtalonsa riippui. Kansankokouksina näitä tosin ei voitu verrata niihin, jotka Jerusalemissa olivat pääsiäisjuhlilla; mutta kun hän istui purppurateltan alla suuressa sirkuksessa kolmensadan viidenkymmenen tuhannen katsojan luvussa, niin tottapa hänen mieleensä lienee juohtunut sekin ajatus, että ehkä tuossa sentään oli muutamia ihmisperheen jäseniä, jotka ansaitsivat ell'ei Jumalan armoa, niin ainakin hänen huomiotansa, vaikk'eivät olleetkaan ympärileikattuja; muutamat ehkä olivat surujensa tähden ja vielä enemmän niiden surujensa toivottomuuden tähden arvokkaat saamaan veljinä osan lupauksista, jotka oli suotu hänen maamiehillensä.
Luonnollisesti oli Ben-Hurilla sellaisissa oloissa se ajatus, mutta kun hän alkoi tarkemmin miettiä, hän ei voinut olla huomaamatta jonkinlaista erotusta. Ihmisjoukkojen kurjuus ja heidän toivottomuutensa ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä uskonnon kanssa, heidän tuskanhuutonsa ja napinansa ei noussut jumalia vastaan eikä jumalien puutteesta. Britannian tammistoissa druidit kokoilivat kansaa alttariensa ympärille; Germaniassa ja Pohjoismaissa palveltiin Odinia ja Frejaa, Egyptille riittivät krokotiilit ja Anubis; persialaiset palvelivat Ormuzdia ja Ahrimania, pitäen kumpaakin yhtä suuressa kunniassa. Hindulaiset, tulevan Nirvanan toivossa, orjailivat yhtä kärsivällisesti kuin ennenkin Braman pimeillä poluilla; kreikkalaisen kaikkea kaunista tajuava mieli ylisteli filosofillisista tutkimuksista levähtäessään Homeron puolijumalia. Mutta Roomassa jumalat olivat ikään kuin yleisin ja tavallisin kauppatavara. Maailman hallitsijat siirtelehtivät, juuri sen tähden että he olivat maailman herrat, ainoastaan oikkujensa mukaan jumalanpalveluksineen ja uhreineen alttarilta alttarille ihan valitsematta ja iloitsivat tuosta omatekoisesta monijumalaisuudestaan. Heidän tyytymättömyytensä, jos sitä voi siksi sanoa, johtui jumalain paljoudesta, sillä, lainattuaan kaikki maailman jumalat itselleen, he niiden lisäksi rupesivat jumaloimaan vielä keisarejansakin, rakensivat heille alttareja ja uhrasivat niillä. Ei, onneton tila ei johtunut uskonnosta, vaan huonosta hallituksesta, väkivaltaisista anastuksista ja lukemattomista pikku tyranneista. Samoin kuin kaikki muut tyytymättömät Ben-Hur ei myöskään ajatellut vapahdusta hengelliseksi, vaan valtiolliseksi. Kaikkialla kyllä rukoiltiin, Lodinumissa, Aleksandriassa, Atenassa, Jerusalemissa, mutta ei anoen jumalaa palveltavaksensa, vaan kuningasta, joka johtaisi kansoja voittoon.