Palmut, taivaankansi, ja ilma, kaikki näyttivät hänestä olevan kuin siellä etelämpänä, jonne ihmiskunnan kurjuuden herättämä toivottomuus oli ajanut Baltasarin; järvi tyynine pintoineen sai hänet ajattelemaan Niili-äitiä, jonka lähellä kunnianarvoinen vanhus seisoi rukoilemassa, silloin kun henki ilmestyi hänelle loistavan tähden muodossa. Olivatko kaikki nämä ihmeen tuntomerkit nyt esiintymässä Ben-Hurille vai oliko hän itse siirtynyt niiden tapahtumapaikalle. Oliko ihme tapahtuva uudestaan, ja hänelle? Hän pelkäsi, hän toivoi, vieläpä odottikin näkyä. Kun hänen kuumeinen mielentilansa viimein jäähtyi ja hän jaksoi palata todellisuuteen, sai hän samalla ajatuksensakin hillityksi.
Hänen elämänsä tehtävä oli selvinnyt hänelle. Hänen tulevaisuuden mietteissään oli aina ennen ollut aukko, mahdoton täyttää ja yhtä mahdoton päästä ylitse, sekä niin leveä, että hän oli ainoastaan hämärästi nähnyt rotkon toista laitaa. Jos hän urhoudellaan viimeinkin saavutti sotapäällikön sauvan, mihinkä hän sitte käyttäisi ponnistuksiansa? Hän tietysti ajatteli vallankumousta; mutta sellaisten kumousten kehitys on aina ollut sama: saadakseen osanottajia täytyi aina olla ensinnäkin joku syy tai ainakin tekosyy ihmisten huokuttelemiseksi; toiseksi vielä selvä pyrintö tai joku käytöllinen tarkoitus. Tavallisesti se taistelee urhollisesti, jolla on kostettavana vääryyksiä, mutta vielä paljon urhollisemmin se, jolla, paitsi tuota kostokiihotinta, on edessä toivottavana kunniakas päätös — päätös, joka tarjoaa voidetta hänen haavoillensa, palkkaa hänen urhollisuudestaan sekä muistoa ja kiitollisuutta, jos hän kaatuu.
Voidakseen päättää syyn tai tarkoituksen riittävyydestä Ben-Hurin täytyi ensin tutkia niitä asian osamiehiä, joiden puoleen hän aikoi kääntyä silloin, kun kaikki olisi valmiina toimintaa varten. Tietysti hän aikoi niiksi valita maanmiehiänsä. Israelille tehdyt vääryydet olivat kohdanneet jokaista Abrahamin poikaa, ja jokainen vääryys oli valtavan pyhä, innostuttava syy. Aihetta siis kyllä oli, vaan mitkähän olisivat seuraukset? Joka päivä ja joka hetki oli hän miettinyt sitä aikeensa osaa, mutta ainiaan oli vain tullut sama päätös: kansallisen vapauden hämärä, muodoton, ylimalkainen aate. Tokkohan se riitti. Hän ei voinut vastata siihen: ei; sillä samallahan hän olisi tuominnut kaikki toiveensa kuolemaan; myöntää hän ei myöskään voinut, sillä hänen arvostelukykynsä pani vastaan. Hän ei voinut itselleen vakuuttaa, että Israel yksinään kykenisi ryhtymään taisteluun Roomaa vastaan. Hän tunsi paremmin sen mahtavan vihollisen apuneuvot; hän tiesi, että sen taito oli sen apuneuvojakin suurempi. Yleinen kansainliitto voisi riittää, mutta voi! se oli mahdoton, ell'ei — ja juuri tätä hän oli kauan ja vakavasti ajatellut — sorrettujen kansojen keskuudessa esiytynyt suurta sankaria, jonka urhoollisuus ja onni hankkisivat hänelle yli koko maailman ulottuvan maineen. Mikä kunnia Judealle, jos se voisi tulla sellaisen uuden Aleksanterin synnyinmaaksi! Mutta voi; rabbineilla kyllä oli urhollisuutta kullakin omasta puolestaan, vaan ei millaistakaan kuria! Eikö tuo Messalan pilkka Herodeen puutarhassa ollut ihan oikein: "Kaikki, mitä te voitatte kuutena päivänä, menetätte aina seitsemäntenä!"
Niinpä joka kerta kun hän lähestyi tätä kuilua siinä mielessä, että nyt hän hyppää sen yli, hän aina masentuneena peräytyi; ja joka kerta, kun hän huomasi voimansa riittämättömiksi siihen ylimenoon, hän päätti jättää koko aikeensa sattumuksen varaan. Sankari oli ehkä esiytyvä hänen aikanaan taikka ei; se oli yksinomaan Jumalan kädessä. Kun ajattelemme, että Ben-Hur oli tällä mielellä, niin saatamme myöskin käsittää, minkä suuren vaikutuksen Mallukin lyhyt kertomus Baltasarille tapahtuneesta ilmestyksestä häneen teki. Hän kuunteli huojentuneella mielellä, sillä tässähän oli selvitys vaikeuksista, nythän oli tarpeellinen sankari löytynyt. Ja se sankari oli Juudan sankari, sen kuningassuvusta! Ja kas! hänen takanaan koko maailma täysissä aseissa!
Kuninkaalla piti olla valtakunta. Hänen piti tuleman sotilaaksi, jonka kunnia oli suuri kuin Davidin ja viisaus ja kuuluisuus kuin Salomonin; sitä vuorilujaa valtakuntaa vasten oli Rooma särkyvä kuin hauras lasi. Tuhoava sota oli alkava ynnä sitä seuraava kuoleman kamppaus ja sitte uusi syntyminen, ja sitte alkaisi rauhan aikakausi ja samalla Judean ainainen herruus.
Ben-Hurin sydän sykki kovasti, kun hän kuvitteli Jerusalemia maailman pääkaupungiksi ja Sionia kaikkivaltiaan valtaistuimeksi.
Harvinaiselta onnelta näytti innostuneesta miehestä se, että hän siinä teltassa, jonka ympärillä hän nyt käveli, oli saanut tutustua mieheen, joka oli nähnyt äsken syntyneen kuninkaan. Tuolla sisällä hän saattoi milloin hyvänsä puhella hänen kanssansa, kuulla häneltä kaikki, mitä hän tiesi tulevasta maailman muutoksesta ja varsinkin ajasta, milloin se muutos oli tapahtuva. Jos se aika jo nyt oli käsissä, niin hän luopuisi aikeestaan lähteä sotaretkelle Maxentiuksen kanssa; sen sijaan hän tahtoi ryhtyä sukukuntia järjestämään ja toimittamaan heille aseita, että Israel olisi valmis ottamaan vastaan suurten mullistusten tärkeätä päivää.
Nyt Ben-Hur oli kuullut ihmeellisen kertomuksen Baltasarilta itseltään. Mutta oliko hän itse aivan tyytyväinen? Varjo, synkempi kuin palmujen, pimitti kuitenkin hänen sieluansa ja — huomaa tarkoin, hyvä lukija! — se epäilyksen varjo koski enemmin valtakuntaa kuin itse kuningasta.
"Mikä se valtakunta on? Minkä luontoiseksi se on tuleva?" hän kysyi itseltään.
Niin aikaisin alkoivat ne kysymykset, jotka sitte seurasivat lasta sen kuolemaan asti, vieläpä elivät kauemminkin kuin hän — tämä lapsi, joka maallisen elämänsä aikana oli käsittämätön ihmiskunnalle ja vielä meidän päivinämmekin on merkki, jota vastaan sanotaan — arvoitus kaikille, jotka eivät ymmärrä taikka eivät tahdo ymmärtää, että ihmisellä on kaksinainen luonto — kuolematon sielu kuolevaisessa ruumiissa.