Lieneekö Ilderim kuullut hänen huudahduksensa vai ei, hän ei ainakaan pysähtynyt.
"Taaskin Simonides!" sanoi Ben-Hur katkerasti. "Simonides, aina vain Simonides, milloin kenenkin suusta! Näyttääpä, kuin minä olisin aiottu leikkikaluksi isäni palvelijan käsiin, joka ainakin ymmärtää pitää hallussaan, mikä oikeastaan on minun, ja sen tähden hän on rikkaampi, vaikk'ei viisaampi kuin egyptiläinen. Totta totisesti liitonarkin kautta! Se petturi ei ainakaan ole mies, jonka luo minä lähtisin kuulemaan totuutta. Sitä minä en tee. Mutta mitä kuulen? laulua, naisen ääntä tai pikemmin enkelin! Se tulee tänne päin."
Järven pintaa myöten lähestyi vene, jossa laulaja istui. Hänen äänensä liiteli kuin huilun soitto pitkin tyyntä järven pintaa, joka hetki yhä selvemmin kuuluen. Kohta Ben-Hur jo voi erottaa harvat aironvedot ja käsittää sanat: puhtainta kreikan kieltä, joka paraiten kaikista silloisista kielistä soveltui tulkitsemaan kiihkoisia tunteita.
Egyptiläisen valituslaulu.
Oi jospa Syrian merten taa
Kotikaihoni virsi sois!
Aron lemuisat tuulet puhaltakaa!
Teist' eloa henkeni jois.
Vaan ah! mitä kuiskitte Memfiksen
palmuille — en kuulla saa.
En Niilillä kuutamon hiljaisen
näe välkkyvän milloinkaan.
Oi Nilus jumalani! nukkuissain
sa syäntäni virkistät:
Olen lootus-kukilla kelluvinain,
Sua virteni kiittelevät.
Etäältä Memnonin sävel soi,
Kutsun Simbelilt' armaalta saan.
Herätessäni mieltäni kalvaa … oi!
Miks jätin ma isien maan?
Laulun lopussa laulaja katosi palmuryhmien taakse. Viimeisistä sanoista kaikui kaikkea eron suloista suruisuutta. Vene häipyi kuin pimeä varjo mustaan yöhön.
Ben-Hur veti syvään henkeä, niin että se melkein kuului huokaukselta.
"Minä tunnen hänet laulustaan; se oli Baltasarin tytär. Miten kaunis se laulu oli! Ja miten kaunis on laulaja!"
Hän muistissaan tarkasteli hänen suuria silmiään, joita alas lasketut ripset vähän varjostivat, pyöreitä ruusuposkia, täyteläisiä huulia ja hoikan vartalon suloutta.