"Urhollinen roomalainen, arvokas Jupiterin äpärä, minä olen aseeton mies."
"Saat minulta", sadanpäämies vastasi, "minä lainaan vartioiltani miekan."
Lähinnä seisojat, jotka kuulivat keskustelun, vaikenivat, ja heistä hiljaisuus levisi laajalle joka taholle.
Ben-Hur oli äskettäin Antiokian ja kaikkein itämaiden silmäin edessä voittanut yhden roomalaisen; nyt hänellä oli tilaisuus Jerusalemin nähden nöyryyttää toista sen vihatun kansan miestä. Se ei voinut olla muuta kuin erittäin edullista odotetun kuninkaan asialle. Hän ei vitkastellut, vaan meni sadanpäämiehen luo ja sanoi avomielisesti: "Otan vastaan tarjouksesi. Lainaa minulle miekkasi ja kilpesi."
"No, entä kypärä ja rintahaarniska?" kysyi roomalainen.
"Pidä ne itse. Ne arvattavasti eivät sovi mulle." Aseet annettiin kernaasti, ja sadanpäämies seisoi kohta valmiina alkamaan taistelua. Koko aikana ei ainoakaan sotamies liikahtanut rivistänsä portin luota, he vain tyytyivät ääneti kuuntelemaan. Kun taistelijat astuivat esiin, lensi ihmisjoukon suusta suuhun kysymys: "Kuka hän on?" Mutta ei kukaan tuntenut häntä.
Lukijan tulee tietää, että roomalaisten etevyys aseitten käytössä johtui kolmesta asiasta: kurista, legionain sota-asennosta ja heidän erinomaisen taitavasta lyhyen miekan käyttämisestään. Taistelussa he eivät koskaan iskeneet hakkaamalla, vaan ainoastaan pistivät, tähdäten kasvoihin; hyökätessä oli miekka pistoaseena, ja samalla tavalla he myöskin peräytyivät. Kaiken sen Ben-Hur tiesi. Kun he olivat ryhtymäisillään taisteluun, niin hän sanoi:
"Minä ilmoitin olevani juutalainen, mutta unhotin sanomatta, että olen käynyt hyväin kilpataistelijain koulua. Puolusta itseäsi."
Niin sanoen Ben-Hur teki hyökkäyksen vihollistansa vastaan. Molemmat katsoivat hiukan aikaa toinen toistansa pronssipiikkisten kilvenreunain ylitse. Sitte roomalainen hypähti eteen päin ja oli pistävinään alas. Juutalainen nauroi, sillä hän tiesi tuon tempun. Alapiston sijasta tulikin pisto kasvoja kohti. Ben-Hur hyppäsi äkisti vasemmalle, ja vaikka sysäys olikin nopea, oli tämä liike kuitenkin vielä nopeampi. Hänen kilpensä sitte siirtyi vihollisen ojennetun käden alle ja nosti sen ylös, kunnes kilven yläreuna tarttui sekä käsivarteen että miekan päähän. Uusi askel eteenpäin vasemmalle viistoon, niin sadanpäämiehen koko oikea sivu oli paljaana. Roomalainen kaatui raskaasti suulleen kivitystä vasten; Ben-Hur oli voittaja. Painaen jalallaan vihollisensa selkää hän nosti kilven päänsä päälle miekkailijani tavan mukaan ja tervehti sotamiehiä, jotka liikahtamatta seisoivat portilla.
Ihmisjoukko, nähden hänen voittonsa, ilmaisi kiivailla viittauksilla mielihyväänsä. Katoilla, niin etäälle kuin näkyi, huiskutettiin huivia ja nenäliinoja sekä huudettiin voittoriemua. Jos Ben-Hur olisi suostunut, olisivat galilealaiset kantaneet häntä riemusaatossa hartioillaan.