Karavaani levätessään aavikolla on kyllä kirjavan kaunis katsella, mutta liikkeellä se on kuin laiska käärme. Sen hidas kulku tuli Baltasarista viimein kiusalliseksi, ja hänen kehotuksestaan päättivät kertomukseemme kuuluvat matkalaiset rientää edeltä.
Jos sinä, hyvä lukija, olet nuori tai sinulla vielä on nuoruuden romantiikan tajua, niin voitpa helposti käsittää, miten viehättynyt Ben-Hur oli ratsastaessaan kauniin egyptiläistytön kamelin sivulla ja siitä vielä viimeisen kerran katsahtaessaan pitkää huojuvaa kameliriviä, joka kohta oli jäävä näkymättömiin asti jälelle.
Ben-Hur oli eittämättä Iras-neiden lumouksen vallassa. Jokapäiväisimmätkin esineet tien varrella muuttuivat hänen silmissään runollisiksi, jos Iras vain katseella tai viittauksella tai mitättömimmällä sanalla ilmaisi mieltymyksensä niihin tai halunsa saada ne omikseen. Hietapääsky, jota Iras osoitti taivaalta, näytti Ben-Hurista katoavan valoseppeleen sisään; etäisien vuorten päällinen purppuraloisto muuttui äärettömän syväksi ja runsaaksi, kun se miellytti Irasta, ja kun päiväteltan verhot putosivat alas Iraan käden vetäydyttyä pois niitä kannattamasta, tuntui Ben-Hurista, kuin pimeys olisi äkisti peittänyt koko seudun, joka äsken vielä oli niin lumoavan suloinen.
Iras kyllä huomasi, miten Ben-Hur koetti viehättää häntä, eikä puolestansa suinkaan jättänyt käyttämättä mitään keinoa, jolla vain tiesi voivansa yhä enemmän kietoa häntä pauloihin. Hänen viehkeilynsä näkyi kalliista kivistä ja helmistä, jotka koristivat hänen kaulaansa, käsivarsiansa ja otsaansa, keveistä, kullalla kirjailluista hunnuista, puheesta ja huilumaisesta naurusta, jota paitsi hän seurasi Ben-Huria katseilla, jotka olivat milloin kaihoiset, milloin liekehtivät. Antoniuksen kunnia haihtui kuin savu ilmaan sellaisen viehkeilyn edessä, mutta se nainen, joka sai aikaan sen sankarin perikadon, ei ollut puoleksikaan niin kaunis kuin Iras.
Auringon laskun aikaan pysähdyttiin sadevesi-lammikolle. Teltta pystytettiin, syötiin illallista ja varustauduttiin yöksi lepäämään.
Ben-Hur oli ottanut osakseen toisen vahtivuoron ja seisoi keihääsen nojaten märehtivän kamelin vieressä, katseellaan tähystellen milloin sumuverhoista seutua, milloin taivaan tähtiä. Hiljaisuus vallitsi koko luonnossa, antaen hänen häiriöttä ajatella Niilinlaakson kaunista neitoa, miten tämä oli saanut tietoa hänen salaisuudestaan, miten hän oli sitä käyttävä ja miten hänen itsensä tuli nyt kohdella tyttöä. Vaikka noita epäilys-ajatuksia pyörikin hänen mielessään, oli hän kuitenkin jo ihan rakastumaisillaan; kiusaus oli suuri, varsinkin koska siinä oli vähän valtioasioita seassa. Juuri kun hän oli kokonaan joutua lumouksen valtaan, laskeutui kaunis käsi, kaunis kuun kylmässäkin valossa, pehmoisesti hänen olkapäällensä. Se kosketus vaikutti sähköisesti koko hänen olemukseensa. Hän säpsähti, kääntyi, ja katso, siinä seisoi Iras!
"Minä luulin sinun nukkuvan", Ben-Hur sanoi.
"Uni on vanhuksia ja lapsia varten", tyttö vastasi. "Minä läksin ulos katselemaan vanhoja ystäviäni, eteläisen taivaankannen tähtiä, niitä, jotka nyt pitävät puoliyön huntua Niilin päällä. Mutta myönnäpä nyt, että sinä itsekin hämmästyit."
Ben-Hur tarttui käteen, joka oli pudonnut alas hänen olkapäältään, ja sanoi:
"Mitä, etkö sinä olekaan vihollinen?"