"Saammepahan nähdä", Osiris vastasi.
Isis läksi ottaen kutomuksensa ja istahti hopeakatolle odottamaan.
Osiriin mahtava tahto alkoi nyt työskennellä hänen rinnassaan. Se kuului siltä, kuin muut jumalat olisivat yht'aikaa panneet myllynsä käymään; niin mahtava oli se jyminä, että lähimmät tähdet rapisivat kuin herneet kuivassa palossa. Muutamat irtautuivat avaruudesta ja joutuivat hukkaan. Jyminän aikana Isis istui odotellen ja kutoen, mutta pudottamatta ainoatakaan silmää.
Pian hän huomasi pienen pilkun avaruudessa juuri auringon kohdalla. Se kasvoi, kunnes tuli suureksi kuin kuu, ja Isis tiesi nyt, että uusi maailma oli syntymässä. Mitä suuremmaksi se kasvoi, sitä enemmän Isiin kuu joutui varjoon, paitsi se pieni paikka, jota hänen läsnäolonsa valasi. Isis ymmärsi, että jumala oli hyvin vihoissaan, mutta kuitenkin hän kutoi kutomistaan, ollen vakuutettu, että asia oli siten päättyvä, kuin hän oli sanonut.
Näin luotiin maa, joka oli alussa vain kylmä, harmaa möhkäle ja liiteli tyhjässä avaruudessa. Sitte Isis näki, mitenkä se muodostui: tuohon tasanko, tuohon vuori ja tuonne meri. Rannalla hän näki jotakin liikkuvan, ja hän kummastellen pysähtyi työssään. Se liikkuja nousi ja nosti kätensä aurinkoa kohti, tunnustaen olevansa alkuisin sieltä. Se ensimmäinen mies oli kaunis katsella, ja hänen ympärillään oli kaikki luodut esineet, joita me sanomme luonnoksi: puut, linnut, nelijalkaiset eläimet, kalat, hyönteiset ja matelevaiset.
Jonkun aikaa mies tunsi itsensä onnelliseksi olemassa-olostaan. Iloista oli katsella häntä. Kun Osiriin työskentelevän tahdon jyminä hetkiseksi vaikeni, kuuli Isis pilkkanaurua ja sanat:
"Sen verran tarvittiin sinun apuasi! Katso täydellisen onnellista olentoa!"
Isis alkoi kutoa uudestaan, sillä hän oli yhtä kärsivällinen kuin Osiris mahtava. Hän osasi odottaa yhtä hyvin kuin työtäkin tehdä. Ja hän odotti, sillä hän tiesi, ett'ei elämä yksinään riitä tekemään mitään olentoa tyytyväiseksi.
Ja hän oli oikeassa. Ei kestänyt kauan, kun Isis huomasi miehessä muutoksen. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikesta, mitä hänen ympärillään oli, pysyi aina samassa paikassa ja välistä vain katsahti ylös, mutta aina muoto synkkänä. Mieltymys ja tyytyväisyys oli katoamaisillaan. Juuri kun Isis sai sen selville ja itsekseen lausui ajatuksensa: olemassa-olo rasittaa miestä! silloin juuri kuului uudestaan luovan tahdon jyminä, ja yht'äkkiä maa, joka tähän asti oli ollut harmaana ja kolkkona, sai mitä kauneimman värin. Vuoret uivat purppurassa, tasangot kasvoivat ruohoa ja puut viheriöitsivät, meri sinerti ja pilvet välkkyivät lakkaamatta mitä moninaisimpina. Mies hypähti ylös, paukutti käsiään, sillä hän oli parannut ikävästään. Hän oli onnellinen uudestaan.
Isis hymyili ja jatkoi kutomistansa, sanoen itsekseen: "Sepä oli hyvä ajatus, ja se kyllä vaikuttaa aikansa. Mutta maailman kauneus yksistään ei riitä sellaiselle olennolle. Puolisoni saa kyllä vielä koettaa jotakin muuta keinoa."