Hänen vielä puhuessaan alkoi jumalallinen tahto taas liikkua. Isis katsahti uteliaasti uutta kiertotähteä, mutta pudotti pelkästä ihmettelystä työnsä. Tähän asti olivat kaikki esineet olleet kiinnitetyt määrättyyn paikkaansa, paitsi mies. Nyt kaikki elävät olennot ja osa kuolleistakin saivat liikekyvyn. Linnut koettivat iloisesti siipiänsä. Eläimet sekä suuret että pienet liikkuivat kukin tavallansa, puut pudistivat vihreitä haarojansa ja kumartelivat rakastuneille tuulille, joet pyrkivät meriin, jotka heittelehtivät kuohuvina laineina sinne tänne, ja ylhäällä pilvet purjehtelivat.
Mies nousi ylös onnellisena kuin lapsi. Osiris oli niin tyytyväinen, että huusi: "Ha ha ha, katso, miten hyvin minä tulen toimeen ilman sinua!"
Isis yhä kutoi kutomistaan ja vastasi tyynesti: "Hyvä ajatus, rakas puolisoni; se kyllä riittää aikansa."
Mitä Isis ennusti, tapahtui myöskin. Sen näkeminen, että kaikki osasivat liikkua, tuli miehelle tavalliseksi. Lintujen lento, jokien juoksu, merien pauhuinen liike tai tyyni toiminta, kaikki lakkasi häntä huvittamasta, ja hän kärsi vielä pahempaa ikävää.
Isis odotti yhä ajatellen: "Mies parka, hän on onnettomampi kuin koskaan."
Osiris ikään kuin kuullen sen ajatuksen vihastui, ja hänen tahtonsa jyrinä tärisytti koko maailmaa. Ainoastaan aurinko sen keskellä seisoi järkähtämättä. Isis tähysteli, mutta ei voinut huomata mitään muutosta. Juuri kun hän hymyili vakuutettuna, että hänen puolisonsa keksintökyky oli lopussa, silloin mies hypähti ylös ja näytti kuuntelevan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän paukutti käsiään ilosta, sillä ääni kuului ensi kerran maan päällä, milloin sulosointuisena, milloin soinnuttomana. Tuulet humisivat puissa, linnut lauloivat kukin säveltänsä tai puhella lavertelivat keskenään. Purot, jotka kiiruhtivat jokiin, olivat kuin kanteleet, joiden hopeakielet soivat sulavasti; joet matkallaan mereen säestivät juhlallisesti, ja meri pauhasi syvintä ääntä näissä maailman soittajaisissa. Soittoa kaikui kaikkialla ja lakkaamatta. Voiko mies muuta olla kuin onnellinen!
Isis mietti ja ajatteli, että hänen puolisollaan kuitenkin oli erinomainen luomiskyky. Mutta viimein hän pudisti päätänsä. Värit, liike, ääni — hän luetteli ne hitaasti — muitapa kauneuden aineksia ei ollutkaan, paitsi muoto ja valo, jotka maailma oli saanut jo luomisen alussa. Nyt varmaankin Osiriin kyky oli lopussa. Jos mies vielä tuli onnettomaksi, täytyi turvautua Isiin apuun. Hänen sormensa liikkuivat sukkelasti eteen päin, kaksi, kolme, viisi, jopa kymmenenkin silmää kerrallaan.
Mies oli onnellinen pitkän aikaa, kauemmin kuin ennen; jo näytti siltä, kuin hän ei koskaan enää ikävystyisi olemassa-oloonsa. Mutta Isis tiesi asian paremmin, hän odotti, odotti yhä odottamistaan eikä huolinut, että monta naurua kuului auringosta hänen korviinsa. Hän vain odotti. Kohtapa hän näkikin, mitä odotti. Ääni muuttui miehelle jokapäiväiseksi. Heinäsirkan sirinästä ruusupensaan alla meren jylhään pauhuun asti ei ollut mitään, joka enää olisi viehättänyt häntä. Hän kitui ja kuihtui, pysyi vetelehtelemispaikallaan meren rannalla ja vaipui viimein ihan liikkumattomaksi.
Silloin Isis tunsi säälinsä heräävän.
"Jalo puolisoni", hän sanoi, "mies kuolee!"