"Iloitse, Baltasar", hän sanoi, "kohta olemme jo perillä."
Taluttaja kiirehti kamelia parempaan vauhtiin. Pian näkyi telttoja, majoja ja kiinni sidottuja juhtia; sitte rupesi näkymään myöskin joki ja läheltä sen rantaa suuri ihmisjoukko sekä samanlainen joukko toiseltakin rannalta. Olettaen nasiirin juuri saarnaavan he riensivät eteen päin, mutta juuri heidän päästessään kuulomatkan päähän väkijoukko alkoi liikkua ja hajota.
He olivat tulleet liian myöhään.
"Pysähtykäämme tähän", Ben-Hur sanoi egyptiläiselle, joka tuskitellen väänteli käsiään, "ehkä nasiri tulee tätä tietä."
Ihmiset, kiintyneinä vain siihen, mitä olivat kuulleet, eivät ollenkaan huomanneet äsken tulleita. Muutamia satoja oli jo astunut ohitse, ja tilaisuus nähdä nasiria näytti tällä kertaa menneen hukkaan, mutta viimein he yht'äkkiä näkivät vastaansa tulevan joesta miehen, jonka muoto oli niin omituinen, että heiltä unohtui kaikki, mitä muuta tapahtui ympärillä. Hänellä oli kummallinen, melkeinpä raaka ja villi ulkomuoto, tukka riippui selvittelemättöminä suortuvina kapeiden, laihtuneiden kasvojen ympärillä, joiden iho oli kuin ruskeaa pergamenttia. Silmissä oli palava loiste. Karkea kamelinkarvainen vaate riippui vasemmalta olkapäältä alas polviin asti, jättäen koko oikean puolen ruumiista paljaaksi. Valmistamattomasta nahasta leikattu vyö piti sitä kiinni vyötäröltä. Jalat olivat paljaat. Kädessä hänellä oli pitkä ryhmysauva, ja nahkalaukku riippui vyöstä. Hänen liikkeensä olivat sukkelat ja varmat ja osoittivat jotain kummallista valppautta. Tuon tuostakin hän työnsi vastahakoista tukkaa pois otsalta ja katseli tutkivasti ympärilleen, ikään kuin odotellen jotakuta.
Nuori egyptiläistyttö katseli aavikkolaista kummastellen, melkeinpä inhoten. Hän työnsi syrjään päiväteltan esiripun ja sanoi Ben-Hurille, joka vielä istui ratsunsa selässä lähellä:
"Tuoko mies on kuninkaan julistaja?"
"Hän on nasiri", vastasi hän, katsomatta tyttöön.
Totta puhuaksemme, hän itsekin tunsi hyvin pettyneensä. Vaikka hän varsin hyvin tiesi En-gedin yksinkertaisten asujainten harjoittavan erinomaista itsekieltämystä puvussa ja olevan pitämättä mitään lukua ihmisten mielestä, ja vaikka hän oli jo edeltä päin tiennyt odottaa näkevänsä nasirin, joka sanoi itseään huutavaisen ääneksi aavikolta, niin olipa hän kuitenkin toivonut ja luullut, että kuninkaan edelläkävijällä olisi jotakin vallan ja mahtavuuden merkkiä. Vaan nyt katsellessaan tätä omituista olentoa täytyi hänen ehdottomasti verrata häntä siihen hienopukuiseen ja -tapaiseen hovimiesjoukkoon, jonka oli nähnyt keisarin palatsissa Roomassa. Häpeissään, neuvottomana ja hämillään hän ei löytänyt mitään muuta vastausta kuin: "Hän on nasiri".
Baltasariin sitä vastoin mies teki ihan toisenlaisen vaikutuksen. Hän oli vakuutettu, että Jumalan tiet eivät ole ihmisten. Hän oli nähnyt vapahtajan lapsena seimessä; hänen uskonsa ei loukkautunut köyhyydestä eikä yksinkertaisuudesta jumalallisen ilmestyksen yhteydessä. Hän istui liikahtamatta paikallaan, kädet ristissä ryntäillä ja huulet liikkuvina rukouksessa. Hän ei odottanut mitään mahtavaa kuningasta.