Hän astui sisään ja meni hitaasti nojatuolin luo. Katsahtaen korkean selkänojan ylitse, hän näkikin Esterin istuvan siinä ja nukkuvan kääriytyneenä isänsä peitteesen, tukka osaksi kasvoilla. Hän hengitti säännöttömästi, ja Ben-Hur oli kerran kuulevinaan huokauksen. Jokin, ehkäpä huokaus taikka yksinäisyys, jossa hän oli, näytti ilmasevan Ben-Hurille, että tyttö levähti pikemmin tuskasta kuin väsymyksestä. Antaahan luonto lapsille sitä helpotusta, ja Ben-Hur oli tottunut katsomaan Esteriä melkein lapseksi. Hän seisoi hetkisen ajatuksissaan, käsivarsin nojaten tuoliin.
"Minä en huoli herättää häntä, eihän minulla ole mitään sanottavaa hänelle, ei mitään paitsi että rakastan häntä. Hän on Judan tytär ja kaunis, mutta vallan toisella tavalla kuin tuo egyptiläistyttö. Hänessä on vain turhamaisuutta, tässä pelkkää luontoa, hänessä kunnianhimoa, tässä velvollisuuden tuntoa, hänessä oman voiton pyyntöä, tässä uhraavaisuutta. Ei, tässä ei ole puhetta, rakastanko minä häntä, vaan rakastaako hän minua. Hän on alusta asti ollut minun ystäväni. Minä rakastan häntä; hän sitä vastoin ei vielä tiedä, että minä olen löytänyt sydämmeni valitun. Egyptiläistyttö sai äsken tietää minun sieluni salaisuuden ja sellaisella tavalla, ett'ei hän suinkaan näyttäydy talonväelle, niin kauan, kuin minä olen täällä; mutta tämä tyttö kyllä iloitsee minun kanssani ja toivottaa minulle tervetuloa sekä sydämmellä että suulla. Hänestä pitää tulla äidilleni toinen tytär ja Tirzalle rakastava sisar. Minun pitäisi herättää hänet ja kertoa hänelle kaikki, mutta ei, ei nyt, kaunis Ester, hyvä lapsi, oikea Judan tytär!"
Hän peräytyi pois yhtä hiljaa, kuin oli tullutkin.
VIII LUKU.
Kavallus.
Kadut olivat täpö täynnä ihmisiä, jotka kävelivät edes takaisin tai tunkeilivat tulien ympärille, joilla lihaa ja muita ruokavaroja paistettiin, laulaen ja huvitellen kuten paraiten osattiin. Palavan sedripuun tuoksu täytti ilman. Kaikki israelilaiset tervehtivät tällaisissa juhlatilaisuuksissa toinen toistansa kuten veljiä, eikä vierasvaraisuudella ollut mitään rajoja. Ben-Huria tervehdittiin joka askeleella ystävällisesti, ja joka tulelle pyydettiin häntä maistamaan ravintoa, sillä "olemmehan israelilaisia veljiä", sanottiin kaikkialla. Hän kuitenkin kiittäen yhä riensi eteen päin, sillä hän aikoi majatalossa nousta ratsunsa selkään ja palata teltoille, jotka olivat Kidronin varrella. Päästäkseen majatalolle täytyi hänen astua sen tien poikki, joka kohta oli tuleva surullisen kuuluisaksi hirmuisimmasta näytelmästä, mitä historiakirjoissa tiedetään kertoa. Sielläkin olivat juhlallisuudet täydessä vauhdissa. Katsoessaan pitkin katua hän näki etäämpää soihtujoukon lähestyvän. Kaikkialla, mistä ne kulkivat ohitse, vaikeni laulu ja juhlariemu. Hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi savun ja kipunain seasta välkkyvän roomalaisten legionasotamiesten keihäitä. Mitä oli roomalaisilla sotamiehillä tekemistä juutalaisten juhlassa? Tuo varmaankin merkitsi jotain erinomaista. Hän pysähtyi katsomaan.
Jonon lähestyessä veti varsinkin kolme henkilöä puoleensa Ben-Hurin huomiota. He astuivat ensimmäisten joukossa, ja palvelijat, jotka astuivat heidän edellänsä, näyttivät pitävän erityistä huolta heistä. Vasemman puolisen heistä hän tunsi temppelinvartiain päälliköksi, ja oikean puolinen oli pappi. Sitä henkilöä, joka astui heidän keskellänsä, hän ei nyt yht'äkkiä tuntenut, sillä mies nojasi raskaasti saattajansa käsivarteen ja piti päätänsä niin alhaalla, ett'ei kasvoja näkynyt. Hän oli melkein kuin pahantekijä, joka ei vielä ollut tointunut vangitsemishämmästyksestään, taikka kuin mies, joka on menossa hirveään rangaistukseen, kidutukseen tai kuolemaan. Sen verran ainakin näkyi, että joll'ei hän ollut tuon kulun yksinomaisena aiheena, niin hän ainakin oli siinä päähenkilöitä. Jos Ben-Hur olisi vain saanut selville, kuka se mies oli, niin hän ehkä käsittäisi koko asiankin. Sen tähden hän rohkeasti astui papin sivulle ja pysyi hänen tasallaan. Jospa tuo mies edes kerrankaan nostaisi päätänsä! Kas, nyt hän nosti. Lyhty valaisi hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat ja rumasti vääristyneet, ja silmät katselivat epätoivoisesti, levottomasti ja sekavasti. Oleskellessaan natsarealaisen seurassa oli Ben-Hur oppinut tuntemaan sekä opetuslapset että mestarin. Nähdessään nyt tuon suonenvedon tapaisesti vääntelehtivän muodon, hän huudahti:
"Iskarioth!"
Mies käänsi hitaasti päätänsä häneen päin ja liikutti huuliaan, ikään kuin tahtoen puhua. Mutta pappi ehti ennemmin.
"Kuka sinä olet? Mene tiehesi!" hän sanoi, sysäten Ben-Hurin syrjään.