"Niin", sanoi drontti, "paras selitys siihen on itse leikki." (Ja koska sinä pikku lukija ehkä jonakin talvi-iltana mielelläsi koettaisit tätä leikkiä, kerron sinulle miten drontti järjesti leikin.)
Ensin se veti kilpajuoksuradaksi jonkinmoisen ympyrän (muoto ei ole niin tärkeä, arveli se), ja sitten koko seurue asettui sinne tänne pitkin rataa. Ei kukaan laskenut "yks kaks kolme", jokainen alkoi juosta milloin mieli ja lakkasi juoksemassa kun ei enää viitsinyt. Ei ollut siis helppo tietää, milloin kilpajuoksu päättyi. Mutta juostuaan noin puolen tunnin ajan kaikki olivat aivan kuivat, ja silloin drontti yhtäkkiä huusi: "Kilpajuoksu on päättynyt!" Kaikki hyökkäsivät nyt hänen ympärilleen hengästyneinä huutaen: "Kuka voitti?"
Drontin täytyi ensin kauan aikaa miettiä, ennen kuin saattoi vastata tähän kysymykseen, ja kauan aikaa se seisoi sormi otsalla. Muut odottivat sillä aikaa hiljaa ja ääneti. Viimein drontti lausui:
"Jokainen on voittanut, ja kaikkien täytyy saada palkinto!"
"Mutta kuka jakaa palkinnot?" huusivat kaikki yhteen ääneen.
"Kukako, no tietysti hän", lausui drontti ja viittasi sormellaan
Liisaan. Koko seurue piiritti nyt Liisan huutaen ja meluten:
"Palkinnot! Palkinnot!"
Liisa raukka ei tietänyt mitä tehdä. Tuskissaan hän pisti kätensä taskuun ja löysi laatikollisen sokerileipiä. Hyväksi onneksi ne olivat säilyneet suolavedeltä. Hän jakoi nämä palkintonsa ja niitä riitti juuri yksi jokaiselle.
"Mutta täytyyhän hänen itsensäkin saada palkinto", virkkoi hiiri.
"Tiettävästi", lausui drontti juhlallisesti. "Mitä sinulla vielä on taskussasi?" se jatkoi Liisan puoleen kääntyen.
"Vain sormustin", vastasi Liisa alakuloisena.