"Ojenna se minulle", käski drontti.
Kaikki piirittivät taas Liisan, ja drontti ojensi hänelle juhlallisesti sormustimen lausuen: "Me pyydämme teitä hyväntahtoisesti vastaanottamaan tämän hienon sormustimen." Kun se oli lopettanut lyhyen puheensa, kaikki hajaantuivat.
Liisasta tämä tuntui hassunkuriselta, mutta kun kaikki näyttivät niin totisilta, ei hänkään uskaltanut nauraa. Ja kun ei keksinyt mitään sopivaa sanottavaa hän otti sormustimen niiaten niin syvään kuin suinkin osasi.
Sitten eläimet alkoivat syödä sokerileipiään ja pitivät vallan kauheata elämää. Suuret linnut valittivat että sokerileipä oli niin pieni, etteivät he ennättäneet saada siitä makuakaan, pienemmät taas saivat leivoksensa väärään kurkkuun, niin että heitä täytyi lyödä selkään. Vihdoin oli jokainen syönyt omansa, ja nyt he istuivat taas piiriin pyytäen hiirtä kertomaan heille vielä jotain.
"Sinähän lupasit kertoa minulle tarinasi ja mistä syystä ki… ja ko… ovat sinun vihollisiasi", kuiskasi Liisa arasti, peläten taas loukkaavansa hiirtä.
"Oh, mitäpä minun tarinastani", huokaisi hiiri, "sillä ei ole päätä eikä häntää. Se on niin pitkä ja surullinen."
"Häntä sillä ainakin on", virkkoi Liisa ja katseli ihmetellen hiiren pitkää häntää. Ja koko ajan kun hiiri jutteli tarinaansa Liisa katseli sen kiemuraista häntää, niin että tarinasta tuli tämänmuotoinen:
Kujalla hiiri kohtasi Murren.
Murrepa haastoi
hammasta
purren: "Käypäs
nyt käräjiin myö-
tä. Mua veruk-
keella et syötä!
Saat lakitupaan
nyt tulla.
Sua vastaan
syytös on mulla.
Näes, tänään
ei todellakaan
ole mulla nyt
muuta työtä."
Virkkoi hiiri: "Tuolla kurin,
herra kulta,
aivan nurin,
tuomaria,
lautakuntaa
vailla, asia
käydä vois,"
"Minä tuomari,
minäpä lauta-
mies!" heti
vanha
Murre
mutkan
ties.
"Minä
päätän
kyll'
itse ja
säädän
sun päi-
viltä
pois!"
"Sinä et kuuntele", sanoi hiiri ankarasti Liisalle. "Mitä sinä mietit?"
"Anteeksi", vastasi Liisa nöyrästi, "sinä olet nyt luullakseni ennättänyt viidenteen koukeroon."