"Sanoitko possuksi vai tossuksi?" kysyi kissa.
"Minä sanoin possuksi", vastasi Liisa, "ja toivoisin, ettet ilmestyisi ja katoaisi noin yhtäkkiä; tuommoisesta joutuu aivan pyörälle päästään."
"Oikein puhuttu", sanoi kissa, ja tällä kertaa se katosi hyvin hitaasti, aloittaen hännän päästä ja lopettaen irvistykseen, joka näkyi vielä vähän aikaa sen jälkeen kun muu ruumis oli hävinnyt.
"Toden totta", tuumi Liisa, "olen usein nähnyt kissoja ilman irvistystä, mutta irvistystä ilman kissaa! Kummempaa en ole eläissäni nähnyt enkä kuullut."
Hetken aikaa astuttuaan hän jo näki höperön jäniksen talon. Hän arvasi, että se juuri eikä mikään muu oli oikea talo, sillä savupiiput olivat korvan muotoiset ja katto oli karvoilla katettu. Rakennus oli niin iso, ettei hän uskaltanut astua lähemmäksi ennen kuin oli puraissut pienen kappaleen lisää vasemman käden sienipuoliskosta. Hän kohosi nyt kahden jalan korkuiseksi, mutta sittenkin hän lähestyi sitä hyvin pelokkaasti, arvellen itsekseen: "Mitä jos se onkin vallan raivohullu! Jospa sentään olisin mennyt tervehtimään hatuntekijää."
Hullu teeseura
Talon edustalla oli katettu pöytä puun varjossa, ja höperö jänis ja hatuntekijä istuivat sen ääressä. Heidän välissään istui murmeli sikeän unen vallassa. Sen pöytäkumppanit käyttivät sitä jonkinlaisena pieluksena, nojasivat kyynärpäänsä siihen ja puhuttelivat toisiaan sen pään ylitse. "Kovin epämukava asento murmelille", ajatteli Liisa, "mutta ehkä se ei nukkuessaan kärsi siitä."
Pöytä oli hyvin iso, mutta nuo kolme istuivat aivan likitysten yhdessä nurkassa. "Ei ole tilaa!" he huusivat nähdessään Liisan tulevan. "Tässä on yllin kyllin tilaa", sanoi Liisa loukkaantuneena ja istuutui isoon nojatuoliin pöydän toiseen päähän.
"Saako olla viiniä?" kysyi höperö jänis ystävällisesti.
Liisa katseli ympäri pöytää, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin teetä.
"En minä näe tässä viiniä", hän sanoi.