"Tietysti se, mistä valekilpikonnanlientä valmistetaan", virkkoi kuningatar.
"En ole koskaan sellaisesta kuullut, vielä vähemmän nähnyt", sanoi
Liisa.
"Tule sitten", sanoi kuningatar, "niin hän kertoo sinulle tarinansa."
Lähtiessään Liisa kuuli kuninkaan matalalla äänellä sanovan koko seurueelle: "Te olette kaikki armahdetut."
"Sepä oli hauskaa!" mietti Liisa, joka oli ollut kovin suruissaan kaikkien niiden tähden, jotka kuningatar oli määrännyt kuolemaan.
Vähän aikaa astuttuaan saapuivat he aarnikotkan luo, joka päivänpaisteessa veteli sikeintä untaan. (Ellet ole ennen kuullut mikä aarnikotka on, voit sen nähdä kuvasta.)
"Ylös laiskuri", sanoi kuningatar, "ja vie tämä nuori neiti valekilpikonnan luo. Hän haluaa kuulla hänen tarinansa. Minun täytyy palata takaisin katsomaan, onko tuomioni pantu toimeen". Ja niin hän lähti jättäen Liisan ja aarnikotkan kahden kesken.
Liisaa ei tämän ihmeotuksen ulkomuoto lainkaan miellyttänyt, mutta hän arveli olevansa jotenkin yhtä turvassa aarnikotkan luona kuin julman kuningattaren seurassa. Ja niin hän jäi paikoilleen.
Aarnikotka nousi istumaan, hieroi silmiään ja seurasi katseellaan kuningatarta, kunnes tämä oli poissa näkyvistä. Sitten se ravisti itseään ja mutisi puolittain itsekseen, puolittain Liisalle: "Mokoma hassu!"
"Kuka on hassu", kysyi Liisa.