"Kukako? Hän tietysti!" vastasi aarnikotka. "Hän vain kuvittelee. Ei hänen kuolemantuomioitaan koskaan panna täytäntöön. Tule."
"Täällä näkyy jokainen sanovan: — Tule", tuumi Liisa astuessaan hitaasti aarnikotkan jäljestä. "Minua ei ole iki maailmassa näin komennettu, ei ikipäivinä."
He eivät astuneet montakaan askelta ennen kuin jo kaukaa näkivät valekilpikonnan istuvan suruissaan ja hylättynä kalliosärkällä. Kun he tulivat lähemmäksi, Liisa kuuli sen huokaavan niin kuin sen sydän olisi ollut särkymäisillään. Hän surkutteli sitä kovin.
"Mitä se suree?" hän kysyi aarnikotkalta, ja aarnikotka vastasi samaan tapaan kuin taannoin: "Se vain kuvittelee, ei se mitään sure. Tule pian!"
He saapuivat valekilpikonnan luo. Tämä katseli heihin suuret silmät kyynelissä, mutta virkkamatta sanaakaan.
"Tämä nuori neiti haluaa kuulla tarinasi", virkkoi aarnikotka.
"Minä kerron sen hänelle", sanoi valekilpikonna syvällä, kolealla äänellä. "Istuutukaa molemmat älkääkä puhuko sanaakaan ennen kuin olen lopettanut."
He istuutuivat, ja syvä äänettömyys vallitsi hetken aikaa. "En todellakaan käsitä, miten hän voi koskaan päästä loppuun ellei hän lainkaan aloita", tuumi Liisa, mutta odotti kuitenkin kärsivällisesti.
"Ennen muinoin", virkkoi valekilpikonna viimein huokaisten syvään, "minä olin oikea kilpikonna."
Näitä sanoja seurasi varsin pitkä äänettömyys. Silloin tällöin kuului vain aarnikotkan eriskummainen huudahdus: "Jarr!" jota vastoin valekilpikonna koko ajan nyyhkytti haikeasti. Liisan teki mieli nousta ja sanoa: "Kiitän teitä, hyvä herra, huvittavasta tarinastanne", mutta hän toivoi kuitenkin yhä vielä saavansa kuulla jotain erinomaista. Hän istui siis hiljaa alallaan eikä puhunut mitään.