"Oi, sinä tietysti", sanoi aarnikotka. "Minä olen unohtanut sanat."
Ja niin alkoivat molemmat juhlallisesti tanssia Liisan ympärillä, astuivat tuon tuostakin hänen varpailleen, kun joutuivat aivan hänen lähelleen, ja löivät etukäpälillään tahtia. Valekilpikonna lauloi hyvin hitaasti ja surullisesti seuraavan laulun:
Etanalle valkoturska virkkoi: "Liiku nopsempaan!
Merisika purstölleni juur' on polkemaisillaan.
Kas, kun meriäyriäiset, kilpikonnat kiitää pois;
rannalla ne vartoo, etkö karkeloon sä käydä sois?
"Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
"Ei, et arvata sa saata, kuinka kaunis onkaan tie,
konsa äyriäisten kanssa merelle se meidät vie!"
Mutta etanainen empi! "Liian pitkä tie se ois!"
Tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois,
tuhannesti kiittää tahtoi, vaan jäi karkelosta pois.
Tuohon sulho suomuniekka: "Siitä viis kuin pitkä tie."
Tuolla meren tuolla puolen totta toinen ranta lie.
Sitä lähempänä Ranska, Englanti jos loitoll' ois.
Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
Käytkö? Etkö? Käytkö? Etkö karkeloon sä käydä sois?
"Kiitos, sepä oli todella erinomaisen hauska tanssi", sanoi Liisa hyvin iloisena, kun tanssi vihdoin oli lopussa, "ja tuo ihmeellinen laulu valkoturskasta on mielestäni hyvin sievä."
"Ah, niin, valkoturskasta muistan", sanoi valekilpikonna, "ne — olet kai nähnyt niitä?"
"Kyllä", sanoi Liisa, "olen usein nähnyt niitä aami…" Hän vaikeni äkkiä.
"Minä en tiedä kuka Aami lienee", sanoi valekilpikonna, "mutta jos olet nähnyt niitä usein, tiedät tietysti minkä näköisiä ne ovat."