"Meren pohjassa ei kenkiä mustata vaan valkaistaan, ja siihen käytetään valkoturskaa. Ymmärrätkö nyt?"
"Ja mistä aineesta jalkineet tehdään?" kysyi Liisa kovin uteliaasti.
"Tietysti nahkiaisista", vastasi aarnikotka jotenkin kärsimättömästi, "tuon voisi mikä rapu tahansa sinulle kertoa. Mutta kerropas sinä nyt meille jotain omista seikkailuistasi."
"Minä voin kertoa teille seikkailuja tästä aamusta alkaen", lausui Liisa hiukan arasti, "mutta eilisestä päivästä en viitsi kertoa, sillä silloin olin aivan eri henkilö."
"Selitä tarkemmin", sanoi valekilpikonna.
"Ei, ei! Ensin seikkailut", sanoi aarnikotka kärsimättömästi, "selitykset ovat aina niin pitkäveteisiä."
Niinpä Liisa siis alkoi kertoa seikkailujaan siitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran näki valkokanin. Hän oli ensin vähän hermostunut, sillä molemmat eläimet tunkeutuivat kummaltakin puolen aivan hänen päälleen silmät ja suu sepposen selällään, mutta hänen rohkeutensa kasvoi mitä kauemmin hän kertoi. Hänen kuulijansa olivat aivan hiljaa, kunnes hän alkoi kertoa, kuinka oli lausunut kaalimadolle: "Kuules nyt, pappa Kanttarelli", ja kuinka koko runo meni väärin. Silloin valekilpikonna veti syvään henkäyksen ja arveli:
"Varsin merkillistä."
"Niin merkillistä kuin ikinä olla saattaa", sanoi aarnikotka.
"Koko runo meni väärin!" toisti valekilpikonna miettiväisenä. "Olisipa hauskaa kuulla hänen lausuvan jotain nyt. Käske hänen alkaa!" Se katsoi aarnikotkaan, jolla se luuli olevan jonkinlaista vaikutusvaltaa Liisaan.