"Nouse seisomaan ja lausu!"
"Jopa nuo eläimet komentavat ja luettavat läksyjä yhtä mittaa", mietti Liisa. "Aivan kuin olisin koulussa." Hän nousi kuitenkin seisomaan ja alkoi lausua. Mutta hänen päänsä oli niin täynnä meriäyriäisen hyppyä, että hän tuskin itsekään tiesi mitä sanoi ja kaikki sanat menivät ihan sekaisin:
Äyriäinen peilin eessä ihasteli itseään, punaviitta ylväs yllä seisoi, suki viiksiään, saksihinsa tarttui, taiten parran päitä pujeroi, jalat käänsi kannatusten, niin kuin nenä neuvon soi.
"Se oli aivan eri lailla kuin minun lapsuudessani oli tapana lausua", sanoi aarnikotka.
"Minä en tosin koskaan ennen ole sitä kuullut", virkkoi valekilpikonna, "mutta mielestäni se on vain tyhjänpäiväistä lorua koko runo."
Liisa ei puhunut mitään; hän istuutui maahan ja kätki kasvot käsiinsä miettien, tokko mikään enää ikipäivinä olisi luonnollista ja jokapäiväistä.
"Olisipa hauska saada kuulla selitys tähän", sanoi valekilpikonna.
"Ei hän osaa sitä selittää", sanoi aarnikotka nopeasti. "Jatka seuraavasta säkeistöstä!"
"Mutta kantapäät?" intti valekilpikonna. "Kuinka hänen nenänsä saattoi neuvoa niitä kääntämään?"
"Se on ensimmäinen asento tanssissa", väitti Liisa, mutta oli siitä huolimatta hirveän hämillään ja olisi mieluimmin vaihtanut puheenaihetta.