"Jatka seuraavasta värssystä", toisti aarnikotka. "Se alkaa näin: —
Katso, täss' on…"
Liisa ei uskaltanut olla tottelematon, ja vaikka hän oli varma siitä, että kaikki menisi päin seiniä, hän jatkoi vapisevalla äänellä:
"Katso, täss', on kaunis maani!" lausui vanha lohi noin.
"Soma minulla on sormus, herkut kutsuu kukkuroin…"
"En todellakaan ymmärrä mitä hyötyä on tuommoisen lorun latelemisesta", keskeytti valekilpikonna, "koska et kuitenkaan osaa sitä selittää? Enpä ole pahempaa sekasotkua eläissäni kuullut!"
"Niin, taitaa tosiaankin olla parasta, että lopetat", sanoi aarnikotka.
Ja Liisa totteli ilomielin.
"Koetetaanko toista vuoroa meriäyriäisen hypystä?" virkkoi aarnikotka.
"Vai olisiko sinusta hauskempi kuulla valekilpikonnan laulavan jotain?"
"Oh, jos valekilpikonna tahtoo olla niin ystävällinen ja laulaa jonkin laulun, olen kovin iloinen", vastasi Liisa niin kiihkeästi, että aarnikotka puolittain loukkaantuneena virkkoi: "Hm! Makuasia! Laula hänelle 'Kilpikonnaliemi', laulathan, veli veikkonen!"
Valekilpikonna huoahti syvään ja alkoi haikealla äänellä, jonka nyyhkytykset tuon tuostakin sortivat, laulaa seuraavasti:
Ihana liemi, vihreä, sakea,
kuinka on höyrysi kuuma ja makea!
Keltäpä ei vesi kielelle kihoo?
Herkulla moisella laihakin lihoo.
Lienten liemi, kultainen!
Lienten liemi, kultainen!
Li-iemi ihana-ainen!