Liisa ei koskaan ennen ollut nähnyt käräjäpihaa, mutta hän oli lukenut sellaisista paljon ja oli hyvin mielissään, kun huomasi tuntevansa nimeltä melkein kaikki läsnäolijat. "Tuo tuossa, jolla on noin suuri tekotukka, on tuomari", päätteli hän itsekseen.
Tuomari oli muutoin kuningas, ja kun hänellä oli kruunu valetukallaan näytti hän perin hassunkuriselta, ainakaan ei kruunu häntä somistanut.
"Ja tuossa on valamiehistön istuinpaikka", ajatteli Liisa, "ja nuo kaksitoista elukkaa (hänen täytyi, nähkääs, kutsua heitä elukoiksi, sillä muutamat valamiehistä olivat eläimiä, toiset lintuja), ne ovat luullakseni valamiehiä." Liisa lausui viimeisen sanan kahdesti tai kolmesti, hän oli näet kovin ylpeä siitä, että tiesi mitä se merkitsi, tuskinpa vain moni sen ikäinen tyttö olisi tiennyt.
Nuo kaksitoista valamiestä kirjoittivat hyvin uutterasti kivitauluihin. "Mitä he tekevät?" kuiskasi Liisa aarnikotkalle. "Eiväthän he voi mitään kirjoittaa ennen kuin oikeudenkäynti on alkanut."
"He piirtävät nimensä", kuiskasi aarnikotka vastaukseksi, "he pelkäävät unohtavansa sen ennen oikeudenkäynnin loppua."
"Pöllöpäät!" virkkoi Liisa äkäisesti aivan ääneen, mutta vaikeni äkkiä, sillä valkoinen kani huusi: "Hiljaa oikeussalissa!" Ja kuningas nosti silmälasit nenälleen ja kurkisti tarkoin ympärilleen nähdäkseen kuka puhui.
Liisa näki paikaltaan yhtä selvästi, kuin jos olisi seisonut valamiesten selän takana, kuinka nämä kaikki kirjoittivat tauluihinsa: "Pöllöpäät!" Hän huomasi myös, että yksi heistä ei tietänyt kuinka sana "pöllö" jaetaan tavuihin ja kysyi sitä naapuriltaan. "Kyllä heidän taulunsa mahtavat olla ihanassa siivossa oikeudenkäynnin päätyttyä!" arveli Liisa.
Erään valamiehen kivikynä kirskui. Tätä ei Liisa tietysti voinut sietää, hän astui poikki koko oikeussalin, hiipi valamiehen selän taa ja sai pian tilaisuuden siepata kynän pois. Hän teki sen niin näppärästi, että pikku valamies raukka (se oli Ville, sisilisko) ei voinut lainkaan ymmärtää minne se hävisi. Etsittyään sitä siis ensin joka paikasta sen täytyi vihdoin ruveta kirjoittamaan sormellaan, ja se oli jotenkin tarpeetonta, siitä ei näet jäänyt mitään jälkeä tauluun.
"Airut, lue syytös!" sanoi kuningas.
Ja siitä nyt valkea kani puhalsi kolmesti torveen, kiersi pergamenttikäärönsä auki ja luki seuraavasti: