"Ota hattu päästäsi", sanoi kuningas hatuntekijälle.
"Ei se ole minun", sanoi hatuntekijä.
"Varastettu!" huudahti kuningas kääntyen valamiehistön puoleen, joka silmänräpäyksessä merkitsi asianhaaran muistiin.
"Se on minulla kaupan", lisäsi hatuntekijä selitykseksi. "Minulla ei ole ainoatakaan omaa. Olen hatuntekijä."
Tämän kuullessaan kuningatar nosti silmälasit nenälleen ja tähtäsi tuikeasti katseensa hatuntekijään, joka kalpeni ja kävi levottomaksi.
"Lausu todistuksesi", ärjäisi kuningatar, "äläkä ole noin hermostunut, taikka menetät heti paikalla henkesi."
Tämä ei näyttänyt rohkaisevan todistajaa lainkaan. Hän muutteli milloin vasenta milloin oikeaa jalkaa, tuijotti kuningattareen levottomana ja puraisi hädissään palasen teekupistaan voileivän sijaan.
Juuri samassa silmänräpäyksessä tuli Liisalle sangen kummallinen tunne. Se kummastutti häntä suuresti, mutta viimein hän huomasi mitä se oli: hän oli taas alkanut kasvaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nousta heti ja lähteä pois salista, mutta sitten hän päätti jäädä niin kauaksi aikaa kuin vielä mahtui huoneeseen.
"Kunpa et likistäisi minua noin kauheasti", sanoi murmeli, joka istui hänen vieressään. "Saatan tuskin hengittää."
"En voi sille mitään", vastasi Liisa sangen sävyisästi. "Minä kasvan."