Olipa se todella hullunkurinen seurue, mikä nyt oli kertynyt rannalle. Lintujen höyhenet laahustivat maata, muiden eläinten karvat olivat takertuneet kiinni ruumiiseen. Kaikki olivat läpimärkiä, äreitä ja pahantuulisia.
Kaikkein ensimmäinen pulma oli tietysti, miten taas tulla kuivaksi. Tämän johdosta pidettiin neuvottelu, ja hetken kuluttua oli Liisa jo niin tutustunut tovereihinsa, että keskustelu sujui häneltä aivan luontevasti ja hänestä tuntui kuin hän koko elämänsä iän olisi ollut tuttu kaikkien kanssa. Niinpä hän joutui innokkaaseen väittelyyn papukaijan kanssa, joka lopulta suuttui ja käänsi hänelle selkänsä sanoen:
"Minä olen sinua vanhempi ja tiedän siis enemmän kuin sinä."
Mutta tähän ei Liisa myöntynyt, hän tahtoi tietää papukaijan iän, ja kun tämä ei suostunut sitä ilmaisemaan, asia jäi ratkaisematta.
Viimein huudahti hiiri, joka näytti olevan seuran tärkein henkilö: "Istuutukaa kaikki tyynni ja kuunnelkaa tarkoin minua! Minä kyllä teidät pian kuivaan!"
Tämän kuultuaan kaikki istuivat suureen piiriin, hiiri keskelle. Liisa katseli hiirtä jännittyneenä, sillä hän tunsi vilustuvansa perin pohjin, ellei pian kuivuisi.
"Hm!" virkkoi hiiri arvokkaan näköisenä. "Oletteko kaikki valmiit? Nyt saatte kuulla kuivimman jutun, minkä tunnen. Hiljaa joka ainoa, sanon minä. Vilhelm Valloittaja, jonka vaatimuksia paavi suuresti suosi, sai pian puoluelaisia englantilaisista, jotka tarvitsivat johtajaa ja jotka siihen aikaan olivat varsin tottuneet anastuksiin ja valloituksiin. Edwin ja Morcar, Mercian ja Northumbrian kreivit —."
"Huh, huh!" haukotteli papukaija väristen.
"Pyydän anteeksi", sanoi hiiri vimmastuen, mutta hyvin kohteliaasti, "sanoitteko jotain?"
"En suinkaan!" vastasi papukaija nopeasti.