Tämä oli nyt kerrassaan naurettavaa, että mies voikin olla sellainen haaveilija ja uneksija — ikäänkuin kuudentoistavuotias, koko joukon rakkausromaaneja lukenut koulutyttö, silloin kun hän on ihastunut johonkin kolmenkymmenen vuoden vanhaan mieheen.
Näin koetti hän usein itseään nuhdella, mutta sillä ei sen pidemmälle päästy. Saara oli ja pysyi hänen ajatustensa esineenä ja kaikki muut saivat väistyä syrjään.
Voi, miten tuskallista tämä oli, ja kuka sen tietää, koska tästä loppuakaan tulee! —
Niin, niin, kyllä epätietoisuus oli kamalaa, mutta kyllä sitte olisi
Vielä kauheampaa, jos Saara ei — — —
Hän ei jaksanut ajatella lausettaan loppuun, nousi ylös ja, tietämättä oikeastaan itsekkään mitä teki, käveli hän pöydän luo, istahti tuolille, otti kynän ja paperia sekä kirjoitti, kirjoitti hellän, sydäntuskaa huokuvan runon.
Hän luki sen läpi ja tunsi itsensä oikein ylpeäksi siitä, kun saattoi sellaisen kirjoittaa.
Kunpa Saara nyt vaan saisi sen lukeakseen, silloin ei muuta tarvitsisikaan, ja samalla hetkellä hän lukisi tuomionsa hänen silmistään.
Mutta eihän Saara tätä näin ollen koskaan saisi, ei, — mahdotonta olisi sitä hänelle lähettääkään. Hän voisi vielä vaikka loukkaantua. — — Hän löi kädellään otsaansa, etsiäkseen siten selvyyttä tähän hämäryyteen ja sitä hän saikin.
Nykyaikanahan kirjoittaa jo jokainen runoja ja julkaisee ne. Miksikä hän ei voisi tehdä samoin? Silloinhan Saara saisi tietää että…
Näin mietti hän, ja Suomi sai samassa yhden uuden runoilijan…