Hän tunsi itsekin olevansa yläpuolella muita ja tiesi hyvin, että hänen rinnallaan nyt eivät J.H. Erkot, Eino Leinot ja Larin Kyöstit ynnä muut paljon painaneet.
Oi, kuinka ihana oli tämä asema, mutta se loppui kesken kaikkia, kun ovikello soi pitkään.
Hän ei ensin ollut oikein selvillä, vaan sitte hän huomasikin nähneensä unta, ja varmuuden siitä antoi tuo lattialla oleva Suometar.
Hän kiiruhti ovelle. Siellä oli Antti Korpikallio, joka sanoi iloisesti: "Mitäs suret, etkö tiedä, että huomenna on Vappu ja silloin taas iloitaan."
Tiesihän hän, mutta se ei hänen mieltään paljoa ilahuttanut tällä kertaa…
KOLMEN VUODEN KULUTTUA
Rauhaniemen pieni puutarha oli kauniimmillaan tähän vuoden aikaan. Syreenit olivat juuri avanneet nuppunsa, kielot ja narsissit kohottivat päitään taivaan sinikantta kohti, ja pieni, ujo orvokkikin uskalsi nostaa sametinhienot kasvonsa auringonsäteiden suudeltaviksi.
Niin, olihan nyt luonnon ihanin aika, olihan nyt juhannusaatto.
Ilta-auringon viimeiset säteet loivat kultiansa Rauhaniemen Cecilia-rouvan kasvoille, kun hän kädellään silmiään varjoten odottavasti katseli maantielle päin. Jo kuului rattaiden jyrinä ja hetken perästä ilmestyivät tulijat lehtokujalle. Äidin sydän sykähti ja hän riensi veräjää avaamaan tulijoille, saadakseen sitä pikemmin syliinsä sulkea rakkaan Sylvinsä, joka nyt vihdoin, kolmen pitkän Vuoden poissa olonsa jälkeen, tuli taas pieneen armaaseen Rauhaniemeen.
Portti ei ehtinyt auveta, ennen kun Sylvi oli hypännyt rattailta alas. Hän riensi äidin luo, ja sydän oli ilosta pakahtua, kun hän näki tuon armaan, lempeän olennon. Sylvi tunsi taas olevansa lapsi; tuntui sanomattoman iloiselta, kun äiti omalla kädellään pyyhki pois kyyneleet, jotka nyt niin virtanaan silmistä vuotivat. Tuossa tuli isä ja pikku siskot, ja pian oli Sylvi heidänkin syleilyissään. Oi, tällaista riemua ei hän ollut yhtään kertaa tuntenut sillä ajalla, jonka hän oli viettänyt tädin luona Kööpenhaminassa. Vaikka olihan hänen sydämensä ilosta sykkinyt silloin niin kovin, kun hän ensimmäisen maisemataulunsa oli omavaraisesti valmistanut. Olihan se tuntunut hyvältä, kun oli sanottu sen hyvin onnistuneen, — mutta pitikinhän sen onnistua, kun siinä oli aiheena hänen rakkaan kotilampensa ranta, se ranta, jolla hän niin usein oli leikkinyt ja iloinnut, ja jolla hän ensi kerran oli nähnyt hänet — Aarnon. Syvä kaiho ja tuska täytti hänen rintansa hänen tätä nimeä ajatellessaan.