Olikohan Aarno koskaan häntä muistanut? Vieläkö tuntisikaan häntä? Jospa hän tietäisi kaikki, niin silloin… Tätä ajatellessaan tuli kuin korkea vuori eteen. Enempää ei jaksanut, täytyi rientää tuonne rauhaisan lammen rannalle, täytyi olla yksin. Johan toiset olivatkin levolle asettumaisillaan. Hän juoksi minkä jaksoi, meni sille paikalle, jossa Aarno ja hän noin vaan sattumalta kohtasivat toisensa kolme vuotta takaperin. Aarnon isä oli rovasti, ja he olivat vasta silloin keväällä tulleet Sylvin kotipitäjään. Aarnokin oli juhannukseksi palannut Helsingistä kotiin ja sitten he olivat kohdanneet toisensa ensi kerran tässä paikassa, tuolla kivellä olivat istuneet ja puhuneet.
Siinähän oli kivi nyt tyhjänä ja kylmänä, mutta Sylville se oli rakas. Hän istahti sille — sydän oli niin täysi; Voi, miksi hän nyt muistikin niin kovin Aarnoa? Hän olisi juossut hänen luoksensa, jos olisi voinut. Sylvi olisi kyyneleillään tahtonut keventää sydäntuskaansa, mutta niitä ei nyt ollut.
Yhä vaan ajatukset riensivät siihen, kun Aarno ja hän ensi kerran kohtasivat toisensa. Aarno täydellisesti vastasi sitä ihannetta, jonka hän, Sylvi, oli mielikuvituksessaan itselleen luonut, reipas, ryhdikäs vartalo, oikea miehen vartalo, jalo, korkea otsa, kasvot miehekkäät ja koko käytös kunnioitusta herättävä. Semmoiseksihan hän oli aina ajatellut sen miehen, johon hän kerran… niin, ja silloinkin hän juuri niin ajatteli kun Aarno äkkiarvaamatta seisoi hänen edessään tuntemattomana ja kuitenkin niin tuttuna. He istuivat siinä kauvan ja puhelivat paljon; heillä oli ollut niin paljon yhteistä, Vaikka luonteet olivatkin vastakkaiset. Aarno niin vakava ja hän, Sylvi, ihan kuin tulikipinä, iloinen ja häilyväinen. Eiköhän Jumala lienekin luonut Aarnoa hänelle, sillä hänhän yksin voisi täydentää ja tukea hänen häilyvää luonnettaan? Mutta hänen täytyi kuolettaa ne ajatukset. Eihän Aarno tietänyt, että hän… eiväthän he mitään olleet siitä puhuneet silloinkaan, kun yhdessä matkustivat Helsinkiin, jonne Aarno jäi ja hänen täytyi lähteä Tanskaan.
Ne ruusut, jotka hän Aarnolta sai, oli hän uskollisesti säilyttänyt. Aarno oli silloin ylioppilas, nyt jo ehkä pastori, ehkä tulee tänne isänsä apulaiseksi. Oi, kuinka hauskaa olisi kuulla hänen saarnaavan ja miten suloista kuulla hänen kauniin tenori äänensä helähtävän alttarilta messutessa! Sylvin sydän sykki niin kovin ja kaiho viimein suli seuraaviin kansanlaulun säveliin:
"Lakkaahan ne tammen oksat
Tyynellä huojumasta,
Vaan ei lakkaa armas kulta
Mieleeni muistumasta,
Lakkaahan se laakson lilja
Illalla tuoksumasta,
Vaan ei lakkaa armas rinta
Lemmelle sykkimästä."
Sylvi säpsähti, sillä vene laski rantaan ja siellä seisoi Aarno lakki kädessä tervehtien häntä. Heidän molempien huulilta kajahtivat yht'aikaa sanat: "Sylvi!" — "Aarno!" — Keveällä hyppäyksellä oli Aarno rannassa. Hänen ensi sanansa olivat:
"Sylvi, täällä tiesin sinut tapaavani ja siksi tulin. Näin sinut kaukaa, kun menit kotiisi. — Tiedätkö, täällä olen joka ilta ollut kotona ollessani, tällä kivellä istunut ja sinua ajatellut, sillä minä, — minä — rakastan sinua. Uskallatko luottaa minuun, ja tahdotko olla ikiomani? Kuule, minulla on jo paikka, pääsen kappalaiseksi L:ään. Pappila on kauniilla paikalla, järven rannalla, sinne teemme, pienen tupamme. Oi, kuinka olen onnellinen, jos saan omistaa sinut. Vastaa!"
Sylvi vastasi kyyneleillänsä — ja kaksi sydäntä oli ikiajoiksi yhtynyt toisiinsa.
Juhannusaamun aurinko voitti yön kahleet, kuvastuen lammin peilikirkkaaseen pintaan, linnut kaijuttivat sulosäveliään, koko luonto uhkui rakkautta, ja rakkautta uhkui Sylvin ja Aarnon rinta, kun he käsitysten riensivät koteihinsa saamaan vanhempiensa siunausta liitolleen.