KAKSI PUOLIKSI AUENNUTTA RUUSUN-NUPPUA
Tuossa ne nyt olivat, samoin kuin ennenkin olivat olleet, nuo ruusut.
Kuihtuneet ja kuivettuneet ne olivat, mutta sittenkin tuoksahti niistä vastaan jotakin suloa, vaikka samalla katkeraa.
Kymmenen vuotta oli Paavo Brander säilyttänyt ruusujansa samassa paikassa, katsonut niitä joka vuosi toukokuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä ja pannut ne sitte taas takaisin niin hellästi ja varovasti, ikäänkuin peläten niiden kosketuksesta tyhjiin katoavan.
Ajatukset väkisin siirtyivät takaisin siihen aikaan, jolloin nuo ruusut kiinnitettiin hänen rintaansa. Silloin hän ensimmäisen kerran pitkän ja raskaan kahdeksanvuotisen työn palkintona sai painaa valkoisen lyyrylakin päähänsä.
Oi, kuinka silloin tuntui elämä suloiselta ja viehättävältä. Kaikkia sitä silloin olisi jaksanut kestää sortumatta, paitsi yhtä, sitä nimittäin, jos Eeva ei — niin, mutta nyt tätä onnen ja ilon aamua ei saanut katkeroittaa mikään sellainen aavistus, ja eihän se olisikaan totta, tiesihän hän kuitenkin, että he, Eeva ja hän rakastivat toisiansa puhtaasti ja vilpittömästi ja olihan heidän yhtymis-aikansa nyt likempänä kuin koskaan ennen. Oi, kuinka suloinen oli tämä ajatus; kuinka paljon jaksaisi tehdä työtä joutuakseen pikemmin päämäärään, ja paljonhan sitä oli tehtäväkin. Olihan niin paljon, niin paljon pimeyttä ja raakuutta kansan keskellä, sinne täytyisi toisten kanssa ja yksinäänkin rientää valoa viemään. Joka soppeen ja köyhimpäänkin majaan tahtoisi hän mennä, puhua heille, neuvoa ja opettaa heitä. Oi, kaikkea hän tahtoi ja hyvä tahto varmaankin oli viepä perille.
Näitä ajatellessa oli juna saapunut liki määräpaikkaa. Hän katsahti ulos akkunasta, siellähän he olivat kaikki: isä, äiti, siskot ja oi, kuinka sydän sykki kovin siellä oli Eeva hänen oma pieni Eevansa, niin suloisena ja viehättävänä valkoisessa puvussaan.
Ei hän muistanut miten oli tullut junasta alas, sen vaan muisti, kun kaikki onnittelivat yhtä-aikaa ja panivat ruusuja rintaan.
Lukuisat ja kauniit olivat ne kukat, jotka hän Helsingistä oli saanut; hyvältä tuntui katsella kotoisienkin lahjoittamia, mutta nuo kaksi, puoliksi auvennutta ruusua kiinnitti pieni käsi viimeiseksi hänen rintaansa ja ne olivat arvokkaammat kuin yksikään edellisistä, sillä nehän olivat hänen antamiansa. Tuntui pahalta, oikein synniltä, kun oli antanut matkan alussa epäilyksen täyttää rintansa. Voi, kuinka ihminen on heikko, kun saattaa epäillä uskollisinta olentoa maan päällä. Tänä iltana kertoisi hän kaikki Eevalle, ja pyytäisi anteeksi, eikä koskaan enää niin tekisi, ei koskaan.
* * * * *