Anteeksi pyytäessä oli Eeva hymyillyt niin herttaisesti, kuin yksin hän taisi hymyillä ja puristanut kädestä lämpimästi. Oi kuinka he olivat silloin onnelliset! Olivat vielä monta kertaa iloinneet yhdessä, olisivat vielä nytkin, jos hän, Paavo, ei olisi heidän onneansa katkaissut.
Voi, miksi hän niin tekikin? Miksi hän antaantuikaan siellä Helsingissä huvien pyörteeseen ja unhoitti Eevalle antamansa lupauksen.
Eevan kirjeet, jotka ennen olivat niin tervetulleet, muuttuivat nyt vähempi-arvoisiksi; niiden sisällys oli hänen mielestään liiaksi lapsellista hänelle, joka nyt oli mies ja jo oli yliopistossakin. Hän vastasi Eevan kirjeisiin lämmöllä kuten ennenkin, mutta Eeva huomasi, että vastaukset eivät olleet entisen laisia ja hänkin rupesi kirjoittamaan harvoin ja paljoa lyhempiä kirjeitä, kuin ennen.
Näin ollen oli tultu jo niin pitkälle, että maaliskuun aikana ei vaihdettu kirjeitä lainkaan ja hän ei enää puolestaan niitä kaivannutkaan, sillä väliajat kuluivat tarkoin Lyydi Lagerdahlin "huvittavassa seurassa". Lyydi soitti pianoa ja lauloi, tai kun oli enempi nuoria koolla, Lyydi tahtoi, että tanssittiin, ja eihän vanhemmat voineetkaan kieltää, niin viatonta huvitusta ainoalta lapseltaan.
Voi, johan hän oli Eevan niin unhoittanut, että taisi kosia Lyydiä eräänä iltana, kun he olivat kahden kesken. — Oi, kuinka hän luulotteli olevansa onnellinen, kun Lyydi vastasi myöntävästi, sekä painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten.
Tästä lähtien oli hänen hartain pyrintönsä ollut tehdä Lyydi onnelliseksi. Kuinka paljon hän ihailikaan Lyydiä hänen hienojen tähden! Kaikkialla, missä he olivat, sai hän nähdä Lyydin huomaavaisuutta.
Kaikki toisetkin ylioppilaat onnittelivat häntä siitä, kun oli päässyt tuon hurmaavan tytön suosioon, ja moni häntä siitä kadehtikin. Eikö hän olisi ollut onnellinen ja oliko ihme, että Eeva unhoittui mielestä, kuten ainakin maalaistyttö hienon pääkaupungittaren rinnalla?
Olihan se kyllä totta, että omatunto soimasi siitä, kun ei ollut tullut Eevalle kirjoitetuksi, mutta miksikä hänkin oli niin itsepäinen, eikä vastannut hänen viimeiseen kirjeeseensä, ja olisihan hänen pitänyt tietää, että Helsingissä aina aika käypi niukaksi, varsinkin jos on vielä paljo seuraa ja kun on ylioppilas, eikä lyseolainen, kuten ennen. Pitihän Eevan se nyt ymmärtää, eikä olla niin ylpeä, että lopetti kirjevaihdon. Tämmöisten soimausten lisääntyessä oli Lyydin seura paras lääke ja sinne hän oli aina mennyt.
Nyt jo tuli tuo ihana, kauvan odotettu toukokuu ja kotiin alkoivat kaikki kiirehtiä, mutta Paavon ei mieli sinne tehnyt, koska Lyydikin jäisi tänne ja eihän toisekseen Eevakaan enää hänestä välittäisi. Mutta mitäpä siitä jos ei, eipä hänkään. — Näin oli hän ajatellut yöllä toukokuun kahdettakymmenettä neljättä päivää vasten, eikä mitenkään tahtonut päästä siitä ajatuksesta irti. Aamupuolella oli hän vähän nukkunut ja uneksinut, että Eeva tuli Helsinkiin ja toi hänelle kaksi puoliksi auvennutta ruusua sekä oli iloinen, ystävällinen ja hellä kuten ennenkin.
Oli ollut niin hauska, mutta samassa hän heräsi, nousi ylös ja painoi kevyen suudelman noille ruusuille, jotka vuoden olivat olleet piirongin laatikossa koskematta.