Juuri oli hän tekemäisillään päätöksen lähteä kotiin, mutta posteljooni toi kirjeen Lyydiltä, jossa hän ilmoitti lähtevänsä maalle vanhempiensa kanssa tänään kello neljä, ja jos Paavo tahtoisi tulla mukaan, olisi hän tervetullut. Kiireesti kokosi hän tavaransa ja ilmoitti talonväelle lähtönsä.
Kotiin täytyi myös kirjoittaa; se oli pian tehty ja sydän täynnä iloa lähti hän tohtori Lagerdahlille. Siellä ottivat tohtori ja tohtorinnakin hänet sydämellisesti vastaan ja nyt oli hänellä ollut rohkeutta pyytää heiltä Lyydin kättä ja häntä itseään omaksensa. He olivat sitä toivoneetkin, ja tohtori sekä tohtorinna veivät itse Lyydin hänen luoksensa.
* * * * *
Hauskasti kului aika meren saaristossa. Lyydin kanssa he kalastivat tai muuten soutelivat joka ilta, milloin vaan oli kaunis ilma. Siellä oli ollut niin hauska puhella siitä, mimmoista heidän kotonaan tulisi sitte olemaan, kun vaan Paavo pääsisi maisteriksi ja saisi oman kodin. Lyydin mielestä oli parempi lukea tohtoriksi, se olisi paljoa arvokkaampi virka, mutta sitte viipyisivät häät niin kauvan ja kihlaus-aika tuntuu tavallisesti pitkältä, niin monet sanovat, ja tiesihän Lyydikin sen "omasta kokemuksestaan", vaikka olikin vasta kolme kuukautta kulunut siitä kun sormukset vaihdettiin.
Tällaisissa hommissa, ja mietteissä kului kesä loppupuolelle, eikä Paavo enää paljon muistanut Eevaa. Silloin eräänä päivänä saapui sähkösanoma Helsingistä. Siinä oli sanat:
"Matkustan tänään Hauhoon ja sieltä huomenna ulkomaille. Voi'os parhain!
Eeva Salmela."
Hän ei ollut valmistautunut tätä vastaanottamaan ja siksi se oli liian vaikeata kestää. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta sitä ei ollut, sillä tänään oli saapunut Helsingistä hänen tovereitaan ja nuoria tyttöjä heille vieraiksi. He pyörivät hänen ympärillään, ja vaikka kuinka olisi koettanut salata tuskaansa, huomasivat sen toiset ja, mikä pahinta, Lyydikin, ja millä tavalla hän lohdutti? — Voi, kuinka pahalta tuntui vieläkin, vaikka siitä olikin jo niin monta vuotta kulunut! Hän muisti, kuinka Lyydi kysyi syytä hänen suruunsa kaikkien kuullen, ja kun hän ei voinut sanoa, niin nauroi ivallisesti, tarjosi sokeria ikävän lievitykseksi ja sanoi: "Paavo kaipaa parempaa seuraa, kuin mitä te, hyvät herrasväet, ja minä voimme tarjota." Hän ei muistanut mitä oli sanonut puolustuksekseen, sillä ajatukset tuntuivat olevan sekaisin häpeästä ja surusta. Hän halusi olla kaukana täältä; hän kammosi tuota naista, jota oli jo kolmen kuukauden ajan kutsunut omaksensa. Semmoista hän ei odottanut Lyydiltä, joka aina ennen oli ollut niin hienoja huomaavainen. Ja oi, miten iloinen hän oli ollut kun vieraat lähtivät pois ja hän pääsi yksinäisyyteen.
Hyvää yötä sanoessa oli Lyydi kylmä, melkein välinpitämätön, eikä ollenkaan näyttänyt katuvan äsköistä menettelyään. Tämä ei kuitenkaan lisännyt tuskaa, sillä Eevan kuva astui yhä selvemmin hänen sielunsa silmien eteen ja hän tahtoi rientää hänen luoksensa, mutta voi, sehän oli nyt mahdotonta, ijäksi mahdotonta, sillä olihan hän loukannut Eevaa mitä syvimmin; eikä sellaista uskaltaisikaan enää pyytää anteeksi.
Sydäntuska oli suuri, sillä hän huomasi erehdyksensä. Hän näki, mikä ero oli Lyydin ja Eevan välillä: Hän näki Lyydissä hienon pääkaupunkilaisnaisen, mutta voi, se sivistys, jonka hän omisti ei ollut sydämen sivistystä, kuten Eevan, vaan sellaista ulkoa opittua, joka ei elämän koettelemuksissa mitään merkitse. Voi, miksi hän ei ennen ollut asettanut heitä rinnakkain ja vertaillut toisiinsa, kuten nyt?