Siksi, kun hän oli niin ylpeä, että tahtoi saada juuri hänet, Lyydin; tahtoi saada arvokkaan ja kauniin, sellaisen, jota kaikki ihailivat ja halusivat omaksensa. Mutta voi, sellaiselle pohjalleko hän oli uskaltanut ruveta rakentamaan maallisen elämänsä onnea? Kuinka suuren vääryyden olikaan hän tehnyt Eevaa, Lyydiä ja itseänsä kohtaan, vääryyden, kolmikertaisen vääryyden, ja millä hän sen nyt sovittaisi? Millä korjaisi erehdyksensä?
Nämä kysymykset jäivät tällä kertaa vastausta vaille, sillä levoton uni sulki väsyneet silmäluomet, antaen samalla kärsivälle sydämelle hetkeksi lohdutusta.
Seuraavana aamuna oli Lyydi vieläkin kylmempi, sillä hän oli nähnyt Eevan lähettämän sähkösanoman, joka oli unohtunut ruokasalin pöydälle. Tervehdittyään oli Lyydi ivallisesti taas kysynyt syytä hänen eiliseen kummalliseen käytökseensä ja samassa lisännyt: "Kyllähän sen muuten tiedän sanomattakin, katso tätä, petturi! — Eeva Salmelaa olet rakastanut, etkä minua.
"Sano, enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Sano, eikö tohtorin tytär ole kylliksi hyvä talonpojan vaimoksi?" — Hän oli koettanut lohduttaa Lyydiä, oli luvannut selittää kaikki, mutta Lyydi ei sallinut, vaan jatkoi: "Tiedä sitte, minä en myöskään sinua rakasta, en! Sillä sinä et ole vertaiseni, ja siksi saat mennä Eevasi luo, te sovitte yhteen, koska olette samasta säädystä." Samassa riisti hän sormuksen sormestaan ja juoksi pois huoneesta.
Tohtori ja tohtorinnakin olivat sekaantuneet asiaan, mutta se ei auttanut, sillä Lyydi vaati eroa, koska hän rakastikin Valtter Gyldén'iä eikä Paavoa, kuten oli keväällä luullut, kun ei tietänyt, että Valtter rakasti häntä. Vasta illalla oli sen sanonut ja hän, Lyydi, ei enää tahtonut kuulua muille, kuin Valtterille.
He olivat puristaneet vielä toistensa kättä ja eronneet, toivottaen "onnea" toisilleen. Päivää myöhemmin Lyydi matkusti Helsinkiin, saadaksensa "enemmän seurustella" hienon rakastajansa kanssa, ja hän palasi kotiinsa loppukesäksi sydän täynnä pettyneitä toiveita….
* * * * *
Mitään erityistä ei tapahtunut niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän vielä viipyi yliopistossa. Suloisin muisto siltä ajalta olivat maisterivihkijäiset, vaikka seppeleensitoja ei ollutkaan hieno ja kaunis Lyydi Lagerdahl, kuten silloin ensimmäisenä ylioppilasvuotena oli päätetty, vaan hänen oma sisarensa Helli, hän, tuo rakastettava pieni enkeli, joka kohta ylioppilaaksi päästyään sai tuon kauhean kurkkumädän uhrina nukkua ijäiseen rauhan-uneen, tuntematta vielä koskaan tämän kovan ja kavalan maailman ankaria "vihurituulia." Oi, miten mielellään hän olisi silloin seurannut Helliä, olisi tahtonut saada rauhan kalvavalle omalletunnolleen, mutta sitä ei sallittu, sillä — nyt hän sen ymmärsi hänen piti taistella nöyränä se taistelu loppuun, jonka ylpeydellänsä oli alottanut… Niin, niin, taistelua oli kestänyt, murheita oli ollut paljon, mutta hän oli voittanut sortumatta, sillä yksi kuva yhä täytti hänen sydämensä. Se kuva oli Eevan, hänen, jota hän yhä enemmän oli oppinut rakastamaan vuosien kuluessa, ja jonka hän toivoi vielä joskus kohtaavansa, vaikka ei tietänytkään Eevan olinpaikkaa. Kukapa sen olisi hänelle ilmoittanut, kun ei Eeva kerran itse tahtonut?
Neljä vuotta takaperin oli Eeva ollut Suomessa ottamassa vastaan kuolleiden vanhempiensa perinnön täysi-ikäisenä ja lähtenyt taas Sveitsiin, jossa hän harjoitteli opintojansa, — niin, Eeva on nyt taidemaalari.
Voi, jospa vielä saisi häntä tavata, jos saisi kutsua omaksensa häntä, hellää, jaloa ja rakastettavaa tyttöä! Mutta sehän on mahdotonta.