Eihän Eeva tänne pikkukaupunkiin tulisi, jos olisi Suomessakin ja häntäkö, köyhää maisteria, lupauksensa rikkojaa, Eeva muistaisi? Eihän Lyydikään enää viime talvena tuntenut tai oikeammin ei tahtonut tuntea.
Voi Lyydi raukkaa! Niin paljon hän oli halveksinut Paavoa silloin ja ihaillut Valtteria, ja nyt, mihin Valtter oli hänet vienyt? Ei hienoon tohtorin kotiin, kuten Lyydi kymmenen vuotta takaperin luuli, vaan köyhään, kurjaan kotiinsa, sillä kohta, kun he olivat joutuneet naimisiin, oli Valtter ruvennut julkisesti juomaan ja Lyydi sitte, kun koti yhä enemmän joutui rappiolle oli mennyt lapsuuden kotiinsa, isänsä, tohtori Lagerdahlin luo, mutta hänen kuoltuaan täytyi hänen lähteä pois sieltä, sillä talo kaikkine tavaroineen myytiin pakkohuutokaupalla velkojen tähden, jotka nousivat yli puoli miljoonaa. — Tohtorinna kuoli kaksi kuukautta miehensä kuoleman jälkeen surusta, kuten ihmiset sanoivat, ja nyt Lyydi neljää lastansa, itseään ja osaksi miestänsäkin elätti yksityistunteja antamalla piaanonsoitossa, ruotsin- ja saksankielissä.
Voi, elämän erilaisuuksia, voi sen tuskallisia taisteluja ja tuhansia huolia! — Elämäntiellä eivät ruusutarhat olleet liioin hänellekään hymyilleet. — Tokko koskaan enää ne ilahuttaisivat häntä, yksinäistä vaeltajaa? Nuorison opettajaksi oli hän antautunut; jospa voisi hän tärkeän tehtävänsä uskollisesti suorittaa.
Näin oli maisteri Paavo Brander elänyt muistoissansa vielä kerran nuo kymmenen vuotta! nuo muutamain hurmaavien ilon, mutta useampain kärsimysten ja pettyneiden toiveiden vuodet…
Hän nousi ylös lepotuoliltaan ja avasi ikkunan. Sieltä tuoksahti vastaan suloinen kevään tuoksu; hän hengitti syvään ja huokasi: "Kevät on luonnossa, oi, jospa se olisi kaikkien ihmisten sydämissäkin!" Silloin alkoi kuulua vienoa laulua. Oi, kuinka surullisen ihanaa. Joku sielläkin lauloi keväästä, niin, hän kuunteli tarkkaan. Nyt erotti sanat. Se ei ollut keväästä.
Hänen sydämensä sykki kovasti. Ääni oli tuttu, mutta kenen, sitä oli mahdoton päättää. Samat säkeet kuuluivat Vielä kerran. Nyt Paavo erotti sanat selvään, ne olivat:
"Kun ärjyvät rannan hyrskyt,
Niin vienosti kantelo soi,
Kun ulvovat syksyn myrskyt,
Se kevättä rintaani toi.
Vei maailma riemuni soiton
Ja rintani rauhan se vei,
Ja jos vieläkin kantelo kaikuu
Niin riemua kai'u se ei —
Soi vienosti murheeni soitto,
Soi katkerin kaihoni, soi!
Mutt' hellemmin helise hälle,
Joka kaihon mun rintaani toi!"
Sävel taukosi yhtä hiljaa, kuin oli alkanutkin, mutta sitä kovemmin sykki Paavon sydän.