Ei, se ei voinut olla kukaan muu kuin hän, mutta kuinka se olisi mahdollista?
Eevako täällä? Mitä hän täällä tekisi? Voi, kunpa saisi varmuuden! — Samassa tuli posteljooni, toi kirjeen hänelle. — Käsiala oli outoa. Paavo avasi kirjeen ja silmäsi sen hätäisesti läpi. Sehän on mahdotonta! Hän luki uudestaan ja uudestaan, mutta sittenkin oli siinä sanat:
"— — ssa toukok. 24 p. — — —
Maisteri Paavo Brander!
Tervetuloa, yksin tai jos on perhettä, niin kaikki sitte yhdessä tänä iltana illanviettoon luokseni. — Viivyn ainoastaan huomis-iltaan tässä kaupungissa. — Asun matkailijakodissa Brahenkatu n:o 6.
Eeva Salmela.
Lapsuutenne toveri, jos minua vielä muistatte."
"Oi, tämä oli liian paljon. Paavo ei jaksanut, hän lankesi polvilleen kuumien kyynelien virtaillessa hänen miehekkäille kasvoilleen ja hänen huuliltaan kuului seuraava yksinkertainen rukous:
"Jumalani, kuinka paljon minua rakastat. Vaikka olen rikkonut vastaasi enemmän, kuin kukaan muu. Oi, anna minun tästä lähtien pysyä aina rakkaudessasi. Auta, että en enää koskaan mieltäsi pahoittaisi! Niin, Herra, Sinä olet varmaan apusi antava, Amen."
Tyyni, ennen tuntematon rauha virtasi hänen sydämeensä. — Kiireesti puki hän uuden puvun ylleen ja hetken perästä jo seisoi kadun toisella puolella sijaitsevan matkailijakodin pihalla, josta palvelija saattoi hänet Eeva Salmelan vastaanottohuoneeseen. Hetkisen sai hän odottaa, sitte saapui Eeva hymyillen kyyneltensä seasta kuten kymmenen vuotta takaperin toukokuun 24 päivänä, sinä päivänä, jolloin hän, pieni, kahdeksantoista vuotias tyttö, pani kaksi puoliksiauvennutta ruusunnuppua kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisen nuorukaisen rintaan.