Ilo kyyneleet olivat silloinkin vierineet silmistä, sillä Eeva muisti Paavon lupauksen ja uskoi jo kohta saavansa turvan ja auttajan elon myrskyisellä tiellä, jota hän oli neljän vuoden ikäisestä yksin kulkenut sen jälkeen kun äiti kuoli. Isäänsä ei ollut nähnyt koskaan, sillä hän kuoli Eevan ollessa yhden viikon ikäinen.
Äänettöminä puristivat he toistensa kättä, kyynelien runsaasti virtaillessa molempain silmistä. Vihdoin sai Paavo sanotuksi:
"Eeva, voitko antaa minulle anteeksi? Voitko nyt uskoa lupaukseeni, jonka miehenä sinulle annan? Nyt tunnen kuinka suuresti olen rikkonut sinua vastaan, nyt tunnen, minkä aarteen olen sinussa kadottanut. Nyt tahdon olla uskollinen, sillä en enää toimi yksin, vaan turvaan siihen Jumalaan, johon sinäkin niin lujasti lapsena luotit ja uskon varmasti, että olet nytkin Hänen omansa."
Eeva ei vastannut, mutta rakastavat sydämet ymmärsivät toisensa. Paavon käsivarsi kiertyi hänen uumansa ympärille ja suudelma yhdisti kaksi rakastavaa, mutta kauvan toisistaan erillään harhaillutta sydäntä…
Oi, kuinka ihana oli tämä hetki, sillä se oli katumuksen, anteeksiantamuksen ja ikuisiksi ajoiksi yhtymisen hetki!
SÄRKYNEITÄ SYDÄMIÄ
Voi, mitenkähän nyt taas yli talven pääsee, kun eivät ne perunatkaan ehtineet valmistua ennen tuota hallaa. Olisihan vaikka niitä sotkenut jauhojen sekaan ja tehnyt leipää… Olisihan se potaattileipä paljoa parempaa, kuin jos siihen akanoita ja pettua panee.
Näin päivitteli Saviahon Riikka emäntä kyynelsilmin ja kun Matti, hänen miehensä, ei siihen mitään vastannut niin jatkoi hän:
"Olisihan tuota saatu asua siellä kirkonkylässä tänne tulematta; olisi edes ollut ihmisten lähellä, jotka olisivat antaneet työtä ja ruokaa, mutta sinä kun et tyytynyt loisena asumaan, vaan tahdoit päästä tämän hökkelin isännäksi ja nälkään kuolemaan."
Riikan puhe keskeytyi, kun Matti nousi ylös ja sanoi: