"Kiitä onneasi, kun on oma katto pääsi päällä, eikä sinun enää tarvitse nähdä niitä silmäyksiä, joita kirkonkylällä sinuun heitettiin. Ja minulle sanottiin monta kertaa ihan vasten naamaa: Kun viitsitkin elättää ja kouluuttaa tuota tyttöä, eihän se kuulu olevan omasikaan, Vaan joku herrahan sen isä on. Antaisit toki hänen kouluuttaa tyttönsä ryökkinäksi ja — —"
Enempää ei Riikka jaksanut kuunnella; hän juoksi saunaan, heittäytyi siellä penkille pitkälleen ja voihki:
"Voi minua onnetonta, kun itse taas revin auki ne vanhat haavat, jotka jo olivat parantumaisillaan umpeen — voi, kuinka olen kiittämätön Matille, Vaikka hän on ottanut minun, raiskatun raukan omakseen, ja voi hyvä Jumala, Ester raukkani tunnustanut omaksi lapsekseen ja antanut hänen olla kaksi vuotta kansakoulussakin sekä aina tähän asti kohdellut minuakin hyvin, ja eihän hän nytkään olisi mitään maininnut, vaan kun minä polonen rupesin kiukuttelemaan hänelle, vaikka saisin vaan tyynesti kärsiä kärsiä — niinkö?"
Hänen kätensä puristui nyrkiksi ja hampaat latisivat suussa ikäänkuin vilusta, kun hän jatkoi ajatustaan:
"Täytyykö naisten ääneti kärsiä sitä, että miehet heille tekevät vääryyttä?"
Niin, eihän Matti ollut tehnyt hänelle vääryyttä, eikä muutakaan pahaa — ei, päin vastoin, mutta hän nyt kerran oli mies, kuten se herra, se tuomari!
Voi kauhistus — itse oli tuomari ja tuomitsi muita siitä, että he raiskasivat naisen, — mutta kuka häntä tuomitsi sinä yönä, ja jälestäkin päin kun hän tunkeutui väkisin — — ei, ei, ei väkisin. Itsehän hän Riikka, oli laskenut rakastettunsa, tulevan miehensä huoneeseensa ja rakastanut häntä, rakastanut sydämensä pohjasta ja niin paljon rakastanut, että oli antanut itsensä hänelle kokonaan.
Mutta oi, se mies ei ollut totinen, niinkuin tuomarin olisi pitänyt olla, ei, vaan väärä, viekas ja julma roisto, sillä hänellä oli jo rouva ja kaksi lasta, vaikka Riikka ei tietänyt sitä ennen kun sitte vasta, kun rupesi kihlattuna morsiamena vaatimaan sulhastaan pappilaan ja vihille, koska aika ei enää myöntänyt olla naimisiin menemättä, sillä saattoi tapahtua jo jotain pahempaa, — niin, vasta silloin Kaarlo, hänen oma, rakas Kaarlonsa, oli sanonut olevansa nainut mies ja kahden lapsen isä, eikä voivansa Riikkaa ottaa, mutta oli luvannut pitää "tästäkin" lapsestaan huolen.
Riikka ei ollut uskonut korviaan, ei, vaan oli luullut leikiksi ja heittäytynyt — kuten ennenkin Kaarlonsa kaulaan, katsonut häntä syvillä, vakavilla silmillään ja vakuuttanut tulevansa kovin onnettomaksi, jos — —, mutta Kaarlo viskasi hänet armottomasti pois ja lupasi kutsua poliisia, ellei hän hyvällä lähtisi tiehensä. Tämän kuultuaan Riikka parkasi ja vaipui permannolle tiedotonna.
Kun hän jälleen heräsi, oli Kaarlo taas hänen luonaan hellänä ja lempeänä, lupasi rakastaa vaan Riikkaa, eikä omaa rouvaansa ollenkaan; oli vaan rikkauden takia hänet nainutkin.