Hän ei jaksanut ajatella mitään, ja tietämättään otti hän pöydältä kirjan ja rupesi katselemaan sitä, mutta oi, valpas munkki huomasi sen, riisti kirjan nuorukaisen kädestä, heitti sen uunissa palavaan tuleen sanoen: "Lapseni, älä saastuta enää käsiäsi sen kirotun kerettiläisen kirjoilla. Katso, samoin kuin tämä hänen kirjansa nyt palaa maallisessa tulessa, samoin on hän itse kerran palava helvetissä."
Nuorukainen loi silmänsä kirjaan, jonka jo liekit kokonaan ympäröivät, mutta vielä tulen seasta näki hän sanat: "Jesus sanoi: Taivas ja maa hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkuman."
Kyyneleet tulivat nuorukaisen silmiin ja hän kuiskasi: "Se oli muisto äidiltäni."
Munkki huomasi kyyneleet ja sanoi: "Itketkö tuota kirjaa? — Silloinhan ei katumuksesi ollut sydämestä lähtenyt ja silloin Jumalan äiti ei ole sinuun tyytyväinen. Jos haluat, saat mennä kaiken omaisuutesi kanssa. Lue kerettiläiskirjoja ja mene kuoltuasi kiirastuleen ja ijäiseen kadotukseen! Kirkko ei tarvitse sellaista lahjaa, joka puolinaisella sydämellä annetaan."
Munkin sanat kuultuaan nuorukainen ojensi kätensä ja huusi tuskallisesti: "Armoa, armoa, pyhä isä! Armoa! Minä kauhistun kiirastulta, ijankaikkiseen kadotukseen en tahdo mennä, oi, en! Vie minut täältä saastaisesta paikasta pyhien luo!"
Tarkoituksensa saavuttanut munkki tarttui hänen käteensä, ja yön hiljaisuudessa pakeni kuusitoista-vuotias nuorukainen isäinsä kodista luostarin muurien sisälle.
* * * * *
Kahdeksan kuukauden ajan hän oli ollut jäsenenä dominikaani-veljeskunnassa; oli rukoillut, paastonnut, kiduttanut ruumistaan, noudattanut tarkasti jokaista hartauden harjoitusta ja ollut kuin halvin palvelija. Kreivillistä arvoaan ei hän enää koskaan ollut muistanut luostariin tulemisensa jälkeen. Hän oli vaan köyhä, rauhaa ja lepoa etsivä syntinen eikä mikään muu. Suurimpina tuskan hetkinä oli hän muistanut usein sanat: "Taivas ja maa hukkuu" — j.e.p., mutta rauhaa ei niistäkään tullut, sillä eihän hän ymmärtänyt niiden sisällystä, ja jos toisilta kysyi, niin se selitys ei tyydyttänyt janoavaa sydäntä.
Kerran, kun hän oli kauvan paastonnut, luuli hän nähneensä enkelin, joka kehoitti häntä lähtemään Vapahtajan haudalle rukoilemaan, jossa tapauksessa hän varmaan löytäisi rauhan.
Oi, kuinka mielellään hän sinne tahtoi mennä, tahtoi rukoilla siinä pyhässä paikassa, jossa moni hurskas pyhiinvaeltaja jo ennen häntä oli rukoillut, ja — kuten kerrottiin pyhäin miesten elämäkerroissa — saanut rauhan ja lohdutuksen.