"Hyvästi!" kaikui vielä molempain huulilta, sitte lähti hevonen menemään hiljaa eteenpäin ja matkustajat katosivat metsään.
Äiti huokasi syvään, poistui sitte pirttiin hoitelemaan toisia lapsiansa.
Kolme kuukautta oli Ester jo ollut kaupungissa, mutta yhä vaan hän kaipasi isää, äitiä ja pikku siskoja sekä pientä, köyhää Saviahoa, sen suloista hiljaisuutta ja rauhaa, jota täällä ei ollut edes yölläkään, sillä junat tulivat ja lähtivät, niiden kohina ja vihellys keskeyttivät usein hänen unensa juuri silloin, kun hän parhaillaan oli istuvinaan kotona ja heillä kaikilta oli ruokaa yllin kyllin; oli oikeata ruisleipää, voita, maitoa ja perunoita. Oi, kuinka hauskaa oli katsella, kun äidin muuten aina niin vakavat ja murheelliset kasvot loistivat onnesta ja ilosta.
Joku ajoi kiireesti tuossa kadulla ja hän heräsi sydän täynnä kalvavaa tuskaa siitä, kun ei tiennyt onko kotona mitään syötävää pikku siskoraukoilla, äidillä ja isällä. Hän olisi tahtonut mennä heitä katsomaan, mutta matka oli pitkä ja — hänhän oli toisen palvelija, jonka täytyi tyytyä siihen, mitä hänelle määrättiin. Kerran pyhäinmiesten aikana pyysi hän rouvalta kaksi päivää lupaa saadaksensa käydä kotona, mutta rouva ei siihen suostunut, käski kirjoittamaan, sillä kyllä ikävä vähenisi yhtä hyvin kun jos olisi kotona käynyt. Hän kirjoitti, kertoi kaikista ja pyysi äidin myös kirjoittamaan kohta, sillä hänellä oli ikävä, ikävä sellainen, jota sanoin ei voinut selittää.
Kauvan oli Ester odottanut turhaan, mutta vihdoin joulun alusviikolla tuli tuo ikävöity kirje —, mutta, voi, siinä kerrottiin, että Anna sisko ja Kalle veli olivat kuolleet tulirokkoon ja nyt pieni yhden vuoden vanha Matti oli myös sairas. Niin ehkä hänkin kuolee, mutta sehän olisikin hyvä, sillä silloinhan pääsisi kärsimästä nälkää ja muutakin kurjuutta tässä maailmassa. Oi, kuinka sekin oli hyvä kun Anna ja Kalle kuolivat, sillä ruoka olisi loppunut ja sitte nuo raukat olisivat saaneet kärsiä! Lampaat oli jo pitänyt myydä, että sai jouluksi ruoka-aineita. Näin kertoi äiti.
Vielä oli paljon muutakin kirjeessä ja sitte lopuksi käski äiti Esterin olla nöyrä ja uskollinen rouvalle, mutta ennen kaikkia hänen piti rukoilla Jumalaa, ettei lankeaisi kiusauksiin. Kirjeen luettua Ester vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. Voi, kuinka hänen sydämensä oli täysi surusta — oi, se oli pakahtumaisillaan, jos edes saisi kertoa tämän jollekin ystävälle, jos saisi oman äidin kanssa itkeä ja rukoilla Jumalaa, mutta ei, hän oli niin kaukana siellä salossa ja hän, Ester, yksin täällä kaupungin hälinässä, ikäänkuin yksinäinen, hento ruoho raju-ilmassa. Kyyneleet vierivät alas hänen silmistään ajatusten yhä kääntyessä äitiin, joka nytkin ehkä istuu Matti-raukan vuoteen vieressä ja hoitelee häntä. Mutta jos se tauti on tarttuvaa, ja jos äitikin kuolee, mutta ei, ei, eihän toki jumala ota pois hänen äitiään ja jätä häntä orvoksi näin nuorena, ei! Näin huudahti Ester ja hyppäsi ylös aivan kuin olisi tahtonut estää kuolemaa tekemästä työtään. Sitte aikoi hän kätkeä kirjeensä ruokahuoneessa olevaan pieneen koppaan, jonka rouva oli hänelle antanut, mutta meni huomaamattaan sänkykamariin ja töyttäsi nuorta Arthur herraa vastaan, joka seisoi kynnyksellä katsellen Esteriä. Oi, Ester pelästyi niin kovin ja pyysi anteeksi tyhmyyttänsä, mutta tuo kaunis maisteri vaan hymyili, taputti häntä poskelle sekä kysyi syytä Esterin itkuun, ja kun sai tietää, niin oli yhtä murheellinen, kuin jos se asia olisi sattunut häneen itseensä. Se lohdutti Esteriä; hän tunsi rakastavansa tuota hyvää, nuorta maisteria, joka niin jalomielisesti otti osaa hänen, köyhän tyttöraukan, suruun.
Kyyneleet silmissä kiitti hän maisteria osanotosta ja poistui kiireesti kyökkiin jatkamaan astiain kuurausta.
Joulun pyhinä oli paljon vieraita, sillä tohtorinna tahtoi kaikki lapsensa ja lastensa lapset silloin luoksensa saadakseen iloita heidän kanssaan. Ja iloa olikin. Soitettiin, laulettiin, leikittiin ja, silloin kun kaupungin nuoria oli, niin tanssittiin.
Tohtorinna ei oikein pitänyt tanssista, mutta kun nuoret pyysivät kauniisti, niin ei hän voinut kieltää tätä "viatonta huvitusta", vaan antoi heidän siitä nauttia ja kyllä sitä nautittiinkin usein kello kolmeen aamulla.
Ester parka olisi salaa nauttinut noiden onnellisten ilosta, mutta ei joutanut, sillä hänen täytyi olla jokapaikassa palvelemassa. Kaikki häntä huusivat ja kaikkien luo piti ehtiä. Toki oli pyhiksi otettu rouvan vanha palvelija apulaiseksi. Hän laittoi ruokia, pesi astioita ja toisinaan lakasi lattioitakin, mutta Ester sai palvella pöydässä ja sitä tehdessään hän huomasi, kuinka Arthur-maisteri katseli häntä ja silloin kun olivat kahden jossain huoneessa, niin sanoi maisteri: "Ester, sinä olet niin kaunis ja älykäs" tai: "Sinusta pitäisi tulla pasturska, tohtorinna tai mikä muu tahansa, mutta ei saisi olla palvelijana, kun olet niin kaunis." Kun tällaisten sanain jälkeen Ester punastui, niin sitte maisteri oli tyytyväinen ja kysyi: "Etkös tahtoisikin päästä pois palveluksesta?"