Virren veisattua astui pastori alttarille ja luki heleällä äänellään sanat: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun." Sitte puhui hän: "Nämä sanat lausuu Vapahtaja, teille, lapset, tänä päivänä, jolloin seisotte elämänne tienhaarassa astuaksenne yksin vaeltamaan sitä polkua, joka teille on määrätty. Muistakaa, että olette uskollisia niille lupauksille, jotka olette vannoneet eilen tässä pyhässä paikassa. Muistakaa, että teidän täytyy olla uskollisia, ei ainoastaan muutaman päivän, kuukauden ja ehkä vuoden, vaan elämänne loppuun asti, ja sitte kun olette uskollisesti kilvoitelleet, niin saatte elämän kruunun palkaksenne Häneltä, joka teidän ja meidän kaikkein puolesta on uhrannut itsensä ja niin sovittanut taivaallisen Isän. Oi, rakkaani, eikö ole ihanaa, kun pääsemme hallitsemaan kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran kanssa ijankaikkisesti kunnian valtakunnassa —, taivaassa!
"Niin, pysykää te uskollisesti rukouksen ja uskon kautta Hänessä, niin Hän pysyy teissä ja vie teidät kanssansa ijankaikkiseen elämään ja laskee elämän kruunun päähänne. Amen."
Kirkosta palatessa tunsi Ester itsensä vahvaksi ja lujaksi. Hän tunsi kestävänsä loppuun asti ja iloitsi jo kruunustaan, jonka sitte kuolemassa saa vastaanottaa Vapahtajan kädestä uskollisuuden palkaksi. Oi, jospa tämä vahvuus olisi ollut pysyvä!
Maanantai-aamuna aikaiseen hankkivat isä ja äiti poislähtöä. Erotessa tuntui Esteristä siltä, kuin ei hän enää koskaan saisi nähdä vanhempiaan "tässä maailmassa." Samaa tunsi äitikin ja hän painoi Esterin rintaansa vasten, katsoi häntä syvillä, vakavilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa läpi ja kuiskasi: "Ester, oma lapseni, ainoa iloni ja tuskani maailmassa, muista rukoilla Jumalaa, että kiusaukset voittaisit ja saavuttaisit kruunusi. Muista, että siskosi ovat kuolleet ja sinä yksin jäänyt äidin vanhuuden päiväin iloksi, ja sen tähden pitää sinun säilyä puhtaana ja viattomana."
"Äiti, äiti", huusi Ester kyynelsilmin, "minä tahdon tuoda sinulle iloa, tahdon kestää kaikki kiusaukset sinun tähtesi, äitini."
"Kestä, lapseni! Ja nyt Jumalan haltuun!" Kuumien kyynelten silmistä valuessa nousi äiti isän luo rattaille ja he lähtivät ajamaan pitkin Torkkelinkatua. Ester seisoi portilla ja katseli, kunnes he Maununkadun kulmassa katosivat hänen näköpiiristään. — Sitte riensi hän sisälle sydän täynnä sekavia tunteita.
* * * * *
Kesän tulo tänä vuonna kesti tavallista kauvemmin, ja siksi vasta muutamia päiviä ennen juhannusta muutti rouva Heickell kesä-asuntoonsa, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä kaupungista ihanalla paikalla kuusimetsän keskellä, jonka välistä vilkkui Viipurinlahden sinipinta.
Tämä paikka on yksi Karjalan sadoista ihanuuksista, ja ihmekös siis, jos janoava ihmissydän täällä toivoo löytävänsä tyydytyksen ja rauhan, toivoo; saavansa levähtää, jäädä unhoitukseen ja uinahtaa, herätäkseen vasta ikuisuuden kirkkaassa aamuvalossa onnellisena ja autuaana.
Tämmöiset toivot olivat täyttäneet Esterin rinnan ja siksi hänen ilonsa oli rajaton, kun hän sai tietää pääsevänsä luonnon ihanaan temppeliin, pois kaupungista, pois sen nielusta ja hälinästä ja "viettelyksistä", joita hän siitä asti oli peljännyt, kun äiti keväällä itkusilmin oli niistä puhunut.