"Kiitos Herralle siitä!" — kuiskasi Maria ja painautui lähemmäksi harhailevan, viimein oikeaan osuneen ritarinsa jaloa rintaa vasten.
Georg oli köyhä, mutta Marialla oli paljon rikkautta, ja se, mikä oli hänen, oli nyt myöskin Georgin…
Ja usko minua, he tulivat sanomattoman onnellisiksi.
EMMA DAHL
Emma Dahlin lapsuus oli, kuten monen muunkin hänen arvoisensa, vaan pelkkää päivänpaistetta. Kaikkia, mitä hän halusi, toimittivat hyvät vanhemmat ainoalle lapselleen, sillä he tahtoivat nähdä lapsensa kasvot iloisina ja hänen mielensä hilpeänä. Sanalla sanoen hän ei koskaan heidän eläessään saanut tulla onnettomaksi.
Emma olikin kiltti ja onnellinen lapsi niin kauvan, kun oli kotona, jossa kaikki palvelivat häntä ja täyttivät säntilleen hänen pienemmänkin vihjauksensa. Mutta sitten kun kouluvuodet alkoivat ja hän joutui vierasten ihmisten pariin, niin tuntui ikäänkuin kiltti Emma Dahl olisi tullut tyranniksi, sillä hän usein huusi ja potki tovereita, jotka eivät häntä totelleet, vaan tekivät omansa, eivätkä Emman tahdon mukaan.
Tällaisissa kohtauksissa tarvittiin usein opettajankin apua, ja asiaa tutkittaessa huomattiin melkein aina Emma syypääksi ja hänen täytyi pyytää tovereiltaan anteeksi, vaikka hän, Emma, mielestään oli syytön ja nuo toiset syyllisiä. Voi, voi, tämä kaikki oli ilmeistä vääryyttä sekä tovereilta että opettajalta häntä kohtaan, ja voi, kuinka onneton hän oli näiden tapahtumain jälkeen!
Kotona oli aina niin hyvä olla, siellä ymmärrettiin hänen töitään, eikä tuomittu noin väärin. Mutta se koti oli niin kaukana ja sinne pääsy niin tukalaa — — jospa edes äiti olisi täällä, että saisi kertoa kaikki hänelle. Hän kyllä ymmärtäisi, eikä olisi kuten tuo täti. Hän vaan toruu minua ja käskee olla hyvän, eikä sano toisia ollenkaan syyllisiksi. Äidille jos kirjoittaisin näistä kaikista, niin — — mutta ehkä hänkin ajattelusi samoin kuin tuo täti ja opettajat sekä nuo toverit — jos heitä sellaisiksi voisikaan kutsua, — sillä eihän heissä Emmaa kohtaan ollut yhtään toveruutta.
Tämmöiset ajatukset risteilivät usein Emma Dahlin pienessä päässä, ja joka kerta ajatustensa lopuksi hän teki päätöksen olla seuraavalla kerralla hyvä ja sopuisa toisille, mutta se ei onnistunut juuri koskaan.
Viimein toverit rupesivat karttamaan Emman seuraa, ja nyt hän sai melkein aina olla yksin välitunnit sekä muut lepoajat. Sekin oli kyllä ikävää, mutta kuitenkin paljon parempaa oloa, kuin riiteleminen ja opettajan edessä punastuminen.