Vihdoin viimein koitti tuo kauvan kaivattu kesälupa ja Emma pääsi kotiin, hauskaan ja vapaaseen maaelämään. Äiti, — ja isäkin, joka nyt sitä varten oli tullut meriltä kotiin — ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan, mutta siitäkään ei Emman mieli ollut niin iloinen kuin olisi pitänyt olla, ennen kun vasta sitte, kun hän oli kaikki kertonut isälle ja äidille, mitä ensimmäisenä kouluvuotena oli tapahtunut siellä kaupungissa. Äidin silmät tätä kuunnellessa tulivat kyyneliä täyteen, isä oli totinen ja hän, Emma, itki kovin, pyysi anteeksi ja lupasi olla paljon parempi ensi ja sitä seuraavina kouluvuosinaan. Äiti pyyhki kyyneleet pois hänen silmistään ja lupasi tulla asumaan hänen kanssaan seuraaviksi vuosiksi kaupunkiin. Oi, nyt Emma taas oli onnellinen, nyt hän vasta tunsi olevansa kodissa rakkaan isän ja äidin luona.
* * * * *
Viisi lukuvuotta oli rouva Dahl asunut kaupungissa tyttärensä onnen tähden, kuten hän itse tavallisesti sanoi. — Kotona sillä aikaa oli vanha täti hoitanut taloutta palvelijain kanssa.
Kaikki ei rouvan mielestä ollut siellä kotona kuitenkaan niin hyvin kuin olisi ollut silloin, jos hän itse olisi ollut sitä hoitamassa, ja sentähden hän ikävöi suuresti sitä päivää, jolloin olisi tutkinto koulussa ja hän pääsisi taas Emmansa kanssa kotiin kesää viettämään isän seurassa, joka nyt jo tulee ainaiseksi pois tuolta vaaralliselta mereltä. Oi, kuinka hauskaa on olla kotona miehensä ja lapsensa seurassa ja sitte taas — kuten ennen — lähteä ulkomaamatkalle, että Emmakin saisi matkustaa ja nähdä sivistyneempiä ihmisiä, kuin mitä hän täällä Suomessa oli tottunut näkemään. Kylpypaikoissa oli kylliksi seuraa ja huvia. Kun Emma oli niin kaunis ja kehittynyt, vaikka olikin vasta kuudentoista vuotias, niin ehkä siellä olisikin se, johon Emma rakastuisi ja joka jo tietysti ensin olisi Emmaan rakastunut. — Ehkä hän sattuisi olemaan joku taiteilija, tai joku muu ylhäinen nuorukainen. — Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut nähdä Emmansa jonkun saksalaisen taiteilijan onnellisena puolisona. — Emmahan oli itsekin niin taiteellinen mieleltään, hän nyt jo kirjottelee niin ihania tunnelmakertomuksia — olihan kaksi jo painettuna kaupungissa ilmestyvään iltalehteenkin, vaikka eivät niitä muut tietäneet Emman kirjoituksiksi, kun oli vaan tuo vaatimaton "Emma Laakso" kirjoitusten alla. Sen lisäksi Emma osasi jo soittaa piaanoakin niin hyvin. Johtajatarkin oli kerran täällä käydessään ihaillut Emmaa sen johdosta ja sanonut, että hänestä voisi tulla laulajatar, jos menisi musiikkiopistoon ensin ja sitte ulkomaille lisää oppimaan. Hänen pikku Emmansa oli niin etevä ja hänellä oli niin taiteellinen sielu; tämän vakuutuksen oli hän usein kuullut ystäviensä huulilta, ja koska he niin sanoivat, niin miksikä hän ei sitä uskoisi. — Olisihan ihan julmaa, jos Emma saisi miehekseen jonkun sellaisille jaloille tunteille vieraan nuorukaisen, sellaisen, joka ei ymmärtäisi antaa arvoa hänen jalolle sydämelleen. Oi, kunhan vaan nämä kaksi viikkoa pian kuluisivat, että pääsisi kotiin ja sitte ulkomaille!
Tällaiset ajatukset risteilivät rouva Dahlin päässä eräänä toukokuun iltana, kun hän odotti Emmaa huvimatkalta, jonne he aamulla olivat menneet, koko kuudes luokka voimistelun-opettajattaren seurassa.
Rouva Dahl katsahti ulos kadulle ja näki jo Emman tulevan. Hän oli tänään vielä kauniimpi äidistä kuin koskaan ennen. Koko Emman käytös hänen mielestään oli niin jaloa ja taiteellista muuten, mutta tuo lyhyt hame teki hänestä vaan tavallisen tyttökoululaisen eikä muuta. Sen vuoksi hän kohta saa uuden sinisen puvun, sellaisen, jossa on pitkä laahus, kuten muillakin hienon maailman neitosilla. Hän oli näkevinään Emman jo konserttisalissa lavalla laulamassa suurelle yleisölle kauniilla äänellänsä, oli kuulevinaan iloisia käsientaputuksia ja näkevinään monta nuorta herraa kilvan ojentavan hänelle kukkaisvihkoja. "Oi, kuinka minä olen silloin onnellinen!" — huudahti hän mielikuvituksensa vallassa.
Emma oli äidin huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Hän kuuli äidin iloisen huudahduksen ja kysyi, kietoen kätensä hänen kaulaansa: "Koska sinä äiti olet niin onnellinen…?" — "Siinäkö olet jo lapseni?" sanoi äiti ja veti hänet hellästi luokseen.
"Tässä olen, mutta sano äiti kulta koska olet niin onnellinen? Oi, sano, muuten en päästä sinua irti, en."
Emma oli niin viehättävän ja rukoilevan näköinen, että äiti ei mitenkään voinut vastustaa, vaan kertoi kaikki, mitä hän Emmaa odotellessaan oli ajatellut.
Emma taputti ilosta käsiään kuullessaan, että hän pääsee ulkomaille. Oi, jos saisi lähteä jo tänään, se olisi niin ihanaa, mutta tuo koulu, se nyt oli vielä esteenä ja voi, kun se vielä kestää kaksi viikkoa, niin pitkän ajan!…