Jo viimeinkin koitti tuo kauvan odoteltu toukokuun kahdeskymmenes kahdeksas päivä, se päivä, jolloin päästötutkinto pidettiin tyttökoulussa. Moni oli siitä iloinnut, mutta moni — varsinkin kuudesluokkalaiset olivat suruissaan, sillä nyt täytyi erota hauskoista tovereista ja rakkaista opettajista — ehkä ainaiseksi.
Emma Dahl ei kuitenkaan kuulunut tuohon jälkimäiseen joukkoon Hänellä ei ollut mitään surun syytä. Toverit olivat jo ensi luokalla tulleet vieraiksi ja sellaisina pysyivät koko kouluajan, ja opettajat — niitä hän ei paljoa myöskään joutanut ajattelemaan, kun se ulkomaamatka ja tuleva, luuloteltu suuruus täyttivät kokonaan hänen mielensä.
Ne ajatukset nytkin, koululaisille niin suurena merkkipäivänä, olivat vallanneet Emman niin kokonaan, että se puhekin, jonka johtajatar piti eroaville oppilaille jäi Emmalta melkein kuulematta, vaikka hän näyttikin olevan vallan pelkkänä korvana.
Lopuksi tuli suuri hyvästienheittäminen; silloin kaikki itkivät, ja Emma myöskin, vaikka hän ei itsekään tietänyt itkunsa syytä. Vielä kerran pudistettiin toverien käsiä ja sitten suuressa parvessa riennettiin koulun kiviportaita alas, josta jokainen lähti elämän mutkaisia polkuja pitkin vaeltamaan.
* * * * *
Se matka, joka niin monasti oli päätetty tehdä ulkomaille, jäi tekemättä, sillä Emman isä ei palannutkaan enään koskaan Suomeen. Hän oli hukkunut kaiken muun laivaväen kanssa Pohjanmerellä tapahtuneessa haaksirikossa ja lepäsi nyt meren syvyydessä ikuista untansa.
Äitiin oli tämä sanoma koskenut niin kovin, että hän kohta vaipui vuoteelle ja makasi siinä hyvin heikkona monta viikkoa.
Emmakin oli niin väsynyt ja heikko; elämä tuntui niin tukalalta ja raskaalta, olisi tahtonut vaikka kuolla jo pois tästä surusta…
Ainoa mikä häntä huvitti, oli kirjoitteleminen. Se sujuikin nyt yksinollessa niin hyvin.
Hän oli ajatellut jo kauvan sitten valmiiksi teoksen, jonka hän päätti kirjoittaa ja julkaista.